Välillä elämä koettelee pieniä ihmisiä. Meillä Venla ja vaimo tuntuvat molemmat olevan flunssan uhreina, ja minä olen jossain siinä rajamailla. Kuten olen todennut aikaisemminkin sairastun minä(kin) usein siinä vaiheessa kun lomat alkavat ja elimistö jotenkin lähettää koko “konkkaronkan” vastustuskykyä mukaanlukien lomille yhtäaikaa. Ensimmäinen viikko menikin ilahduttavan hyvin, mutta en kyllä oikeastaan missään vaiheessa jaksanut uskoa siihen että säästyn kokonaan flunssalta…
Mutta vastoinkäymisen eivät vain kiusaa meitä käveleviä perheenjäseniä, vaan myös toinen meidän Mac-tietokoneista oireilee vakavasti. Jokainen joka on joskus käyttänyt Mac-koneita tuntee HappyMac-symbolin. Huomattavasti harvemmin (koska me puhutaan kuitenkin Maceistä) esiintyvä symboli on HappyMacin vastakohta SadMac (koska pitäähän maailmankaikkeudessa olla joku tasapaino). Nyt sellainen osuu kuitenkin silmään kun käynnistää tuon vanhemman iBookin, eikä koneen normaalikäyttö onnistu. Soitin heti oitis välittömästi veljelleni Mosselle, joka lohdutti minua kertomalla että ilmeisesti kyse on vain irronneesta muistikammasta eikä sen vakavammasta asiasta. 1400 km autossa on siis mitä ilmeisemmin kaiken pahan takana…
Kirjoittelen tätä tekstiä Nummelassa keittiöpöydän ääressä, eli otsikossa mainittu pitkä kotimatka on jo takana. Saavuimme Vihtiin viime yönä noin yhden maissa, ja kuten yleensä olivat viimeiset 100 km melkoisen tuskalliset. No, koska lähdimme tällä kertaa ajelemaan jo iltapäivällä (Oulusta, käytiin Tietomaassa ennen kotimatkan aloittamista) eikä vasta yhdeksän maissa illalla kuten yleensä, meni valtaosa matkasta sentään helposti. Tai olisi mennyt helposti jos ei olisi ollut vanhat viholliset Veeti vs. Venla takapenkillä. Ihan oikeasti, pisin aika joka meni ilman helvetinmoista meteliä oli varmasti kolme minuuttia. Don’t get me wrong, lasten ei todellakaan tarvitse olla hiljaa koko ajan, mutta maailmassa on paikkoja jossa ei todellakaan tarvitse huutaa, raivota ja tapella. Ja yksi niistä monista paikoista on auto...
No, taukojahan piti tietenkin ottaa aina silloin tällöin, ja pitihan muutenkin saada päivällistä, iltapalaa ja kahvia. Hauskin ja maisemallisesti hienoin paikka oli Viitasaaren ABC-asema. OK, hieman säälittävä kenties, mutta se sijaitsee todellakin henkeäsalpaavan kauniissa paikassa puhumattakaan siitä ilmaisesta joulusta. ;-) Ensimmäinen nauru tuli isosta pahviankasta joka sijaitsi WC-käytävällä, jossa Aku Ankka tokaisi lausahduksen joka sopisi hyvin meillekin duuniin. Lyhyen hetken harkitsin "Ankka-sieppauksen" ja iltapalan siirtämisestä seuraavalle huoltamolle, mutta jätin sen kuitenkin tekemättä. Mutta tuo Ankka olisi kieltämättä sopinut meille sakuasemalle. Toiset naurut sain kun kävin venelaiturissa jaloittelemassa lasten kanssa ennen matkan jatkamista, ja huomasin pelastusveneen nimen. Veeti näki varmasti naamastani että se oli hauska ja naureskeli kanssa, mutta rohkenen väittää ettei hänellä ollut mitään havaintoa siitä mikä siinä oli oikeasti hauska... ;-)
Anyway, lapset nukahtivat sitten loppujen lopuksi yhtä aikaa siinä vaiheessa kun käänsin auton nelostieltä 25:lle. Kotona saatiin ne jopa kunnialla sänkyyn, mutta sen verran oli tytöllä rytmi sekaisin että hän heräsi about neljältä ja ilmoitti ettei meinaa nukkua enää. Se rumba sitten kestikin seuraavat pari tuntia. Joten tänä aamuna me nukuttiin pitkään, ihan joka ikinen. Nyt sitten kotijuttuja, ja sitten otetaan jossain vaiheessa suuntia kohti Pyhtään torppaa. En ole ollut siellä vielä tänä vuonna ja odotan kovasti sinne pääsyä. Kyseinen paikka on minun henkireikäni, ja tiedän että siellä patterit varmasti lataantuvat tehokkaasti. :-)
Luontokuvaus anoppilandiassa onkin aina ollut rakas harrastus, joka ikävä kyllä jäi tällä kertaa hieman vähemmälle. Yksi syy oli se että tällä kertaa me olimme järjestäneet aika paljon ohjelmaa, ja kävimmehän me Oulussa jopa kolme kertaa tämän reissun aikana. Kuten sanoin on alue hyvin kaunis, ja rakkaus Suomen luontoon saa siellä runsaasti ravintoa. Mutta samalla tulee aina hieman haikea olo, kun alue on muuttotappiollinen ja monessa paikassa näkyy menneitä aikoja jotka tuskin tulevat enää takaisin. Vanhoja jo pitkään kiinni olleita kyläkauppoja, posteja ja vanhoja asuinrakennuksia. Pahasti ränsistyneinä, mutta samalla henkeäsalpaavan kauniin luonnon keskellä.
Moiset näkymät saavat minua aina hieman surullisiksi. Samalla kuin osa Suomesta kasvaa ja sinne tehdään investointeja (esim. Vihti), niin yhtä lailla joku toinen paikka tyhjenee pikkuhiljaa. Ja kyllähän sen ymmärtää, koska pitäähän asuinpaikassa olla muutakin kuin kaunis luonto. Ollaan katsottu Pian kanssa omakotitalojen hintoja Nuojualla ja Vaalassa, ja ovathan ne suorastaan tyrmistyttävän halpoja. Ongelmaksi tulee lähinnä se että kun täällä Vihdissä hinnat nousevat (eli asunnon hankinta on järkevä investointi), ovat hinnat muuttotappiollisissa kunnissa laskusuunnassa. Raha ei tietenkään ole se tärkein asia, mutta kun sitä ei ole valtavia määriä pitää käyttää edes jossain määrin hieman järkeä.
Pidän Kainuusta, eikä vain luonnon takia. Myös ihmiset ovat valtavan mukavia ja niiden murre saa minut aina hyvälle tuulelle. :-) Mukavaa on myös se että aina kun käydään Kainuussa alkaa vaimoni puhumaan paikallista murretta ja se vielä jää aina joksikin aikaa ”päälle”. Tavallaan harmittaa etten osaa mitään murretta koska se on epäilemättä hyvin olennainen osa ihmisen identiteettiä ja juuria.
Saavuttuamme Ouluun olikin jo lounasaika, ja päätettiin mennä syömään paikallista perinneruokaa, joka on siis ilmeisesti pizza. Tämä johtuu kuulema siitä että kyseisessä kaupungissa on pizzerioita suorastaan pelottava määrä/neliökilometri, ja tämän seurauksena hintakilpailu on alalla kova. Koska ei kiinnostanut kävellä ympäri kylää ja arvata mikä voisi olla hyvä paikka, päätin konsultoida pari vastaan kävelevää vartijaa. Vinkki olikin hyvä, ja kyseisessä pienessä pizzeriassa sai ihan mainiota evästä. Vaimo väitti kivenkovaa että se oli paljon parempaa kuin mitä Nummelassa saa, mutta minä en nyt havainnut mitään sen suurempaa eroa. Hyvää, mutta samaa kuin hyvässä pizzeriassa eteläsuomessa.
Ruuan jälkeen vaimoni päätti (syystä jota en varmasti ymmärrä vielä kuolinvuoteellanikaan) uskoa Veetin ilmoitukseen että jaksaa lähteä mukaan vaateostoksille. Mutta otin siis Venlan mukaani ja lähdettiin kohti autoamme, aikomuksena ottaa sieltä rattaat ja jatkaa matkaa. En tosin päässyt kovin pitkälle kun vaimoni soittoääni (Fly Me To The Moon joka soi myös meidän häissä) rupesi soimaan N95:ssa, ja tiesin jo ennen kuin edes sain puhelimeni käteen mitä tulisin kuulemaan: ”Hae tämä poika pois täältä”. Kyllä se kuulema jopa yritti, mutta lopputulos ei vissin ollut kovin mieltä ylentävä. Haettiin poika kyytiin, mentiin torille jäätelölle ja sen jälkeen leikkipuistoon. Näin Pia sai rauhassa shoppailla. :-)
Sivu:
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126