''A good puzzle, it's a fair thing...''

Sunnuntaina 12. Lokakuuta 2008 kello 17:08

''...Nobody is lying. It's very clear, and the problem depends just on you." - Erno Rubik

Silloin kun minä olin pieni (siis myös iältäni ja kooltani, älyllisesti olen vieläkin pieni) rakensin aina välillä edesmenneen isäni kanssa palapelejä. Olin kyllä ihan kouluiässä, ja faija osti aina välillä noita isoja useiden tuhansien palojen palapelejä. Niitä sitten yritettiin koota vaihtelevalla menestyksellä, ja muistan vaan kuinka äidilläni taisi joskus mennä vähän herne nenään kun palapelin kokoaminen venyi ja nuo tuhannet palat olivat pitkin jotain pöytää. Mutta muistan kuinka paljon pidin siitä. Paitsi niistä joissa oli suuria alueita sinistä merta tai vielä sinisempää taivasta. On muuten haastavaa (varsinkin about 10-vuotiaalle) yrittää saada 359 palaa tasasinistä taivasta koottua. Onneksi oli tosiaankin tuo faija mukana touhuamassa, ja meillä molemmilla oli sitä jääräpäisyyttä...

Tänään tein päivällä Venlan kanssa sellaisen 108 palan Disney-aiheisen palapelin. Venla on viimeaikoina selvästi innostunut palapelien tekemisestä, ja ajattelin että hän saattaisi pitää tuosta isommastakin. Olihan se ehkä hieman vaikea, mutta kyllä se yhteistuumin onnistui. Venla jaksoi hyvin puoleenväliin, mutta sen jälkeen hän tyytyi tuohon kannustamiseen. Ja sitten oli hirveän tärkeä asia hänelle että hän sai laittaa viimeisen palan paikoilleen. Näin ollen hän pystyi voitokkaasti toteamaan että ”minä onnistuin!” :-)

Mutta huomasin että vanha palapeli-innostukseni heräsi hieman tuosta tämänpäiväisestä, ja ajattelin kysellä äidiltäni jos Siuntiosta löytyy niitä meidän vanhoja palapelejä. Pia ilmoitti tosin että meillä on kotonakin yksi 1000-palaa sisältävä palapeli, ja sillähän pääsisi jo alkuun. Veeti alkaisi pikkuhiljaa olla riittävän vanha moiseen touhuun (yhteistuumin minun kanssa siis), ja se voisi ehkä tehdä hyvää nuoren herran kärsimättömyydelle. Tai sitten ei... ;-)

KOMMENTOI - jo 9 kommenttia

Nipsun pitkä matka kansimieheksi

Perjantaina 10. Lokakuuta 2008 kello 18:50

Aamu valkeni Muumilaaksossa kauniina ja aurinkoisena. Nipsu oli ylhäällä jopa ennen Muumimammaa, ja yritti epätoivon vimmalla saada kahvia keitettyä. Sen verran häntä selvästi jännitti jotakin, että taisi mennä enemmän kahvia lattialle kuin pannuun. Onneksi Muumimamma heräsi keittiöstä tulevaan kolinaan, ja pelasti Nipsun kahvintuskasta.

Muumimamma ihmetteli miksi Nipsu on niin hermostunut, ja silloin Nipsu kertoi että hänellä olisi tänään koulutuspäivä Ankkalinnan meripelastusseurassa. Eli Nipsun matka kohti kansimiehen pätevyyttä olisi alkamassa. Tämän kuultuaan Muumimamma ryhtyi heti paistamaan pannukakkuja, jotta Nipsu saisi tukevan aamupalan ja vieläpä matkaevästä. Muumipeikko oli hieman kateellinen, ja ryhtyi ääneen miettimään pitäisikö hänkin lähteä Nipsun kanssa kohti Ankkalinnaa. Nipsu ei tästä innostunut, koska hän ei halunnut kilpailua. Ja Muumipeikko huomasi selvästi ettei Nipsu ilahtunut asiasta, joten hän päätti antaa asian olla. Ankkalinnan sijaan hän päätti lähteä joelle kyselemään olisiko Nuuskamuikkusella halua lähteä kalaan.

Aamupalan jälkeen Nipsu lähti määrätietoisin askelin kohti Ankkalinnaa. Joka askeleella jännitys kasvoi, ja loppumatkasta se oli jo suorastaan sietämätöntä luokkaa. Onneksi vastaanotto oli taas kerran lämmin, eli iloisia vapaaehtoisia meripelastajia ja kuuma kahvipannu. Ja Nipsu oli hermoillut sen verran paljon matkalla, että hän oli täysin unohtanut syödä matkaeväiksi pakatut pannukakut. Nyt hän laittoi pannarit jakoon, ja nehän tietenkin upposivat meripelastajaporukkaan kuin tiiliskivet rantaveteen.

Välipalan jälkeen ryhdyttiin sitten tuumasta toimeen, ja toiminta siirrettiin laiturin puolelle. Ja vaikka tässä harjoituksessa pysyttäisiin enemmän tai vähemmän tiukasti kuivalla maalla, puettiin Nipsulle paukkuliivit. Nipsu ihmetteli ensin miten niinkin kevyen oloiset liivit voisi pitää hänet pinnalla, mutta kouluttaja lohdutti häntä että kyllä se muuttuisi tukevammaksi kunhan se ensin paukkuisi. Ensin tämä tieto lohdutti Nipsua, mutta mietittyään tätä hetken iski taas pieni epävarmuus. Nipsua hieman pelotti ajatus että hänen kaulan ympärillä oleva asia voisi paukkua, mutta hän ei halunnut valittaa koska kaikilla muillakin oli liivit. Siinä sitten harjoiteltiin monenlaista asiaa, käytiin välineistöä läpi, käytettiin kastiliinaa, luettiin vähän karttaa ja käytettiin veneen erilaisia teknisiä vempeleitä. Mutta ensimmäiseksi Nipsu pääsi pesuhommiin, koska veneen puhtaus oli selvästi meripelastajille kovin tärkeä asia. Nipsu hinkkasi ja hinkkasi venettä harjan ja sienen kanssa, ja hänelle selvisi melko nopeasti että meripelastusporukoilla ja hänellä oli aika lailla erilainen näkemys siitä mikä on puhdasta. Nipsu olisi tyytynyt paljon vähempään kuin muut...

Solmujen kanssa Nipsulla meni hieman pidempään, koska hän ei millään pystynyt opettelemaan kaikkia erilaisia solmuja. Ja kun hän vihdoin ja viimein pääsi edes vähän jyvälle, huomasi hän suureksi häpeäkseen että oli onnistunut solmimaan itsensä kiinni laituriin. Ja mikä pahinta, hän ei päässyt itse irti vaan hänen piti turvautua meripelastajien apuun. He auttoivat tietenkin, mutta kyllä he nauroivat hetken ensin. Mutta loppujen lopuksi Nipsu oppi jopa koilaamaan köydet…

Nipsun päästyä irti naruista nosti hän katseensa ylös, ja huomasi tuijottavansa isoa kolmimastoista purjelaivaa. Suu valahti auki ja pelko hiipi melkoisella nopeudella Nipsun selkärankaa pitkin, koska hän oletti välittömästi tuijottavansa merirosvolaivaa. Onneksi hän ei ihan ehtinyt juosta kiljuen karkuun, ja tuli melkein heti selväksi että laiva oli meripelastajille hyvinkin tuttu. Kyseinen laiva oli ”PR Reskjuu” ja sen kapteeni T. Asmaani oli Ankkalinnan meripelastusseuran perustaja. Vanhoina hyvinä aikoina PR Reskjuu seilasi pitkin Ankkalinnan ja Muumilaakson rannikkoa ja avusti hädässä olevia laivoja, merimiehiä ja matkustajia. Jossain vaiheessa oli tekniikka kehittynyt niin paljon että meripelastusseuran nuorempien jäsenten ja kapteeni T. Asmaanin välit tulehtuivat, jonka jälkeen kapteeni, muutama vanhempi meripelastaja ja PR Reskjuu lähtivät seilaamaan merelle oman lipun alle. Kapteeni T. Asmaani vannoi vanhojen hyvien välineiden nimeen, mutta nuoremmat jäsenet halusivat pysyä mukana kehityksessä ja hankkia moottoriveneen. Onneksi meripelastusseurassa herättiin jossain vaiheessa siihen ajatukseen että moinen riitely ei välttämättä ole seuran kannalta kaikkein paras, ja ryhdyttiin luomaan taas yhteyksiä vanhaan merikapteeniin. Tähän meni useampi vuosi, mutta viime aikoina oltiin päästy eteenpäin ja PR Reskjuu oli nykyään tuttu vieraileva näky Ankkalinnan meripelastusseuran laiturissa.

Ja nyt Nipsukin pääsi tutustumaan tähän jaloon ja legendaariseen alukseen, sen erittäin kokeneeseen kapteeniin ja miehistöön sekä mm. vanhaan kypäräsukelluspukuun jolla tehtiin pelastussukellukset. Kapteeni toivotti Nipsun tervetulleeksi mukaan PR Reskjuun seuraavalle partiointimatkalle, mutta varoitti että vanhoilla purjelaivoilla tehtiin paljon ruumiillista työtä. Nipsu lupasi miettiä asiaa, mutta ajatus purjelaivasta ja suuresta työmäärästä sai hänet kyllä hieman epäröimään.

Illalla oli sitten PR Reskjuun kannella pienet juhlat, jossa Nipsu pääsi tutustumaan paremmin meripelastuksen väkeen. Mutta pitkä harjoituspäivä vaati veronsa, ja hän nukahti melko aikaisessa vaiheessa laivan kannelle. Tämä oli kenties ihan hyvä asia, koska seuraavana päivänä olisi tiedossa sammutuskoulutusta ja lisää harjoittelemista. Ja illalla olisi edessä pitkä kävely takaisin Muumilaaksoon.

KOMMENTOI - jo 16 kommenttia

The Hattiwattistudio

Keskiviikkona 8. Lokakuuta 2008 kello 14:24

Tarkkaavaiset kommenttien lukijat ovat viime päivinä kenties kiinnittäneet huomiota termiin Hattiwattistudio. Ja kuulemani mukaan tämä on jo aiheuttanut hieman hämmennystä lukijoiden joukossa (tuskin mitään suurta ja dramaattista mutta kuitenkin). Mutta ehkäpä tämä tosiaankin vaatii pienimuotoisen selityksen, ja tämä ”selitys” toimii samalla ”kurkistuksena esiripun” taakse Nipsun tuleviin seikkailuihin sekä hieman myös ”tö meiking åv”-tyylisenä hommana. :-)

Kaikki Myytinmurtajien ystävät tietävät Jamie Hynemanin ”M5 Industries”-yhtiön jossa tehdään Mythbusters-sarjan lisäksi myös erikoistehosteita muihin tuotantoihin. M5 oli epäilemättä esikuvana myös tehostemiäs Wäiskille siinä vaiheessa kun hän perusti Hattiwattistudion. Toistaiseksi kyseisellä virmalla taitaa olla vain yksi asiakas, eli Väsyneen Lanssarin Päiväkirja ja tuleva Nipsu meripelastjana-tuotanto. Tästä osa hoidetaan ihan tilausperiaatteella, mutta suurimmat ja pelottavimmat osiot tehdään hyvässä yhteistyössä (kaksi hullua saa ”parempaa jälkeä” aikaiseksi kuin yksi). ;-) Toisaalta, voihan se olla että siinä vaiheessa kun maine leviää tämän blogin kautta, niin samalla alkaa Hattiwattistudioiden maalmanvalloitus. Watch out George Lucas! ;-)

Mistään ihan pienestä lafkastahan tässä ei ole kuitenkaan kyse, mikä selvisi minullekin kun tiedustelin osakkeiden hintaa. Selvisi että yksi osake maksaa 4000 euroa. Wäiskin mukaan koko osakekanta koostuu 50 osakkeesta, jolloin me päästään siihen että koko puljun arvo on 200 000 euroa (vai oliko se Monopoli-rahaa?). Onneksi se ei ole (ainakaan vielä) oyj-muodossa, jolloin viime viikkojen voimakkaasti laskevat osakekurssit olisivat kenties olleet myrkkyä myös Hattiwattistudioille...? ;-)

Anyway, graafinen materiaali seuraaville Nipsu-tarinoille on jo valmiina koneella ja odottavat että käsikirjoittaja ja tuottaja ottaa peukalon pois p*rseestä ja ryhtyy töihin. Hattiwattistudio on ihailtavalla ammattitaidolla toimittanut tilatun kuvamateriaalin satuja varten. Niitä en nyt tässä näytä, mutta nyt teillä on ainutlaatuinen mahdollisuus kurkistaa Hattiwattistudion suljettujen ovien taakse, ja edes still-kuvien muodossa nähdä miten tämä oi niin Dinseymainen taikamaailma luodaan. Paljon on jo tehty, mutta paljon on myös edessä. Suuria suunnitelmia, joissa vain budjetti ja Suomen lainsäädäntö toimivat rajana. Jotenkin minulla on sellainen tunne ettei tuottajan (tunnen henkilökohtaisesti, on ihan m*lkku) ja erikoistehostemiäs Wäiskin sairas ja umpikiero mielikuvitus lopu kesken... ;-)

KOMMENTOI - jo 13 kommenttia

Kolmas kerta toden sanoo...

Keskiviikkona 8. Lokakuuta 2008 kello 11:08

Meilläpäin on ollut pelkästään tänä vuonna kaksi todellista tilannetta, jotka menivät HUS:in ohjeen mukaan suuronnettomuusluokkaan (>9 altistunutta). Keväällä oli koulubussin ulosajo Karjaan Mustiolla jossa oli 35 altistunutta, ja tuossa about kuukausi takaperin meni bussillinen lääketieteenopiskelijoita pellolle Nummi-Pusulassa. Sillä kertaa ”negatiiviselle energialle” altistui reilut 50 kansalaista. Molemmilla kerroilla on ollut paljon tuuria matkassa mukana, koska molemmissa tapauksissa valtaosa potilaista olivat vihreitä (kävelevät ja ovat asiallisia). Mutta tietenkin nekin potilaat pitää luokitella, tutkia, hoitaa ja kuljettaa lääkärin luokse. Tämän lisäksi nämä mainitsemani tapaukset osoittivat selvästi että näitä tilanteita kyllä sattuu, ja meidän kannalta kyse on lähinnä siitä kuinka hyvin me varaudumme hoitamaan näitä. Ei ”jos” ne tapahtuu, vain ”kun” ne tapahtuvat...

Toissapäivänä oli Lohjan sairaalassa suuronnettomuusharjoitus, ja aiheeksi oli varsin luonnollisesti otettu se bussin ulosajo. Harjoitus toteutettiin Lohjan sairaalan tiloissa jossa on varsin ihailtavalla tavalla luotu suuronnettomuusjärjestelmä sairaalan laajennusosaan päiväleikkausosaston tiloihin. Näin ollen saadaan näissä tilanteissa lyhyessä ajassa käyttöön leikkaussalikapasiteettia, valvontapaikkoja ja kohtuullisen lyhyt matka röntgeniin. Nyt oli tarkoitus harjoitella koko tätä ketjua, ensihoidon roolista kentällä kotiutushoitajien toimintaan sairaalan puolella sekä tietenkin kaikkea siitä välistä.

Itse bussionnettomuus oli lavastettu sairaalan kellariin yhteen käytävään. Saattaa ehkä kuulostaa oudolta, ja niin minäkin ajattelin ensialkuun. Totuus on kuitenkin että se toimi yllättävän hyvin. Ainoaksi ongelmaksi muodostui radioiden huono toimivuus kellaritiloissa, joka kieltämättä hieman vähensi meidän kykyä harjoitella suuronnettomuusradiokansion käyttöä. Sen lisäksi se pakotti minua muuttamaan johtamistaktiikkaa melko nopeasti harjoituksen alettua, ja mm. oma johtopaikkani oli huomattavasti lähempänä itse "bussia" kuin oli alunperin ajatus. Mutta toisaalta, voihan kellarialueellakin tapahtua suuronnettomuuksia yms. muita ongelmia (josta järjettömät väkivaltateot ovat olleet viimeisen vuoden aikana ikävän paljon esillä). Mutta myönnetään, harvoin bussionnettomuuksia. Itse toimin tosiaankin tuossa harjoituksessa lääkintäjohtajana, ja se oli erinomaista harjoitusta aitoa tilannetta varten (kuten harjoitukset yleensä ovat).

Ensihoidon homma oli ohi reilussa puolessa tunnissa, mutta ehkä se hieman auttoi että ambulanssien kuljetusmatka oli vaatimattomat 30 metriä. Mikä ei tietenkään vastaa normaalia kuljetusmatkaa, ei meilläpäin eikä varmasti muuallakaan. Mutta nyt harjoiteltiin ihan muita asioita, koska itse potilaiden kuljettaminen luulisi kaikilta onnistuvan. Kenttäosuuden jälkeen siirryimme sairaalan puolelle kahdesta syystä. Ensinnäkin että näkisimme tuon heidän uuden järjestelmän, ja toiseksi sen takia että olimme apuna sairaalan henkilökunnalle. Aidossa tilanteessa on jatkossa tarkoitus hälyttää keskitetysti vapaavuorossa olevia sairaankuljettajia, jotka sitten saapuvat onnettomuuspaikalle varayksiköillä ja palokuntien miehistöautoilla. Osa tästä porukasta voisi käyttää joko heti tai kenttätilanteen rauhoitettua sairaalan henkilökunnan apuna. Tämäkin vaati tosin että tavoista sovitaan hieman, koska jonkun tietyn sairaalan välineet, laitteisto ja työskentelytavat eivät välttämättä ole yksittäiselle sairaankuljettajalle tuttuja.

Suuret kiitokset harjoituksen järjestäjille ja osallistujille. Oli hienoa että pysyttiin kurissa harjoituksen koon suhteen. Minua ryssii suunnattomasti joka kerta kun harjoituksen aiheena on kemikaalirekan ja matkustajajunan törmäys alueella jossa sijaitsee Prisma, Citymarket, naisten turvakoti, päiväkoti ja eläkeläisten tanssilava. Ja tämä on usein ongelma näissä suuronnettomuusharjoituksissa, eli ei osata pysyä kurissa mielikuvituksen puolella. Ja kun resurssit tuuppaavat olla hieman huonot näissä harjoituksissa (kun jotkut autot on pakko ajaa ihan sitä aitoa kyytiä), niin se on melkoisen tuskallista touhua yrittää saada 150 potilasta jonnekin päin 10 ambulanssilla josta ainoastaan kolme ovat oikeasti olemassa. Ainakin minulla nousee niin suuri v*tutus pintaan, että harjoituksen hyöty jää lähinnä siihen että harjoittelee ”zenmäistä” itsehillintää. Halu survoa 150 luokittelukorttia poikittain harjoituksen johtajan takapuoleen voi olla melkoinen... ;-)

KOMMENTOI - jo 15 kommenttia

Huoltoa wäsyneille sairaankuljetusesimiehille...

Tiistaina 7. Lokakuuta 2008 kello 23:28

Olen ollut pari päivää koulussa (johtamiskurssilla), ja eilen illalla oli sitten vielä suuronnettomuusharjoitus Lohjalla josta kirjoitan enemmän myöhemmin. Jonkin verran olen ehtinyt vastata noihin blogikommentteihin näiden päivien aikana, mutta muuten on kyllä ollut aikamoista matalalentoa. Ei siis mitään uutta länsirintamalla...

Eilen olin aamulla menossa kiireellä koululle Helsingin Arabiaan, kun huomasin kyltin erään kerrostalon seinällä. Tuijotin sitä hetken ja taisin ruveta nauramaan. Mitäköhän nuo muut samalla jalkakäytävällä olleet kansalaiset ajattelivat minusta juuri sillä hetkellä? Voihan se olla että paikalle olisi ilmestynyt sinivilkkuauto kyselemään kuulumisia jos en olisi poistunut niin ripeästi koulun suuntaan. ;-) ”L5 Huolto”. Millaista huoltoa? Henkistä kenties? Vaiko hierontaa ja kurkkunaamio? Vai saisinko tuoda kyseiseen paikkaan oman autoni johon pitäisi jossain vaiheessa tehdä jarruremppa? Tai laskupinoni joka aiheuttaa joku kuukausi stressiä? ;-)

Oli miten oli, niin minun (V(ihti) L5) piti tietenkin ottaa kyseisestä opasteesta kuva kännykälläni, ja lähettää se esimieskollegalleni Mikalle (L(ohja) L5). I have seen the light... ;-)

KOMMENTOI - jo 2 kommenttia