Aina välillä kun olen lähdössä ajelemaan autolla pidemmälle (stadiin riittää, ei tarvitse mennä lappiin asti) seison hetken aikaa CD-hyllymme edessä ja yritän etsiä jotain hyvää musiikkia. CD-hyllystämme löytyy ihan kiitettävä määrä levyjä, joten valinnanvaraa kyllä riittää. Hankintatahti on kyllä viime vuosina hidastunut, joten merkittävä osa levyistämme taitaa olla peräisin 90-luvulta. Ja aina välillä osuu kohdalle todellisia helmiä joita ei ole tullut kuunneltua vuosiin.
Nyt silmään osui levy nimeltä Recycler (1990), jolloin bändi on tietenkin legendaarinen Texasilainen ZZ Top. Muistan hyvin miten tuo edellä mainittu levy löysi tiensä hyllyyni. Satuin näkemään SKY-taivaskanavalta (joka saattaa nykyään olla aivan erilainen kuin se oli silloin teinivuosieni aikana) ZZ Topin videon Rough Boy, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Joten heti kun faija maksoi seuraavan kuukausirahan vedin takin, niskaan ja lähdin kävelemään kohti Aleksanterinkadulla sijaitsevaa Fazer Musiikki-kauppaa. Sillä kuukausirahalla sai juuri ostettua CD-levyn uutuushyllystä (ja siihen ne kuukausirahat aika pitkälti upposivat teinivuosieni aikana). Syy miksi ostin Recycler-levyn enkä Afterburner-levyä josta olisi löytynyt jopa tuo Rough Boy-biisi on mysteeri, mutta tuo Recyclerkin oli sen verran loistava etten ollut ollenkaan pettynyt.
Ennen tuota ZZ Topin löytämistä musiikkimakuni oli ollut enemmän diskotyyppinen, ja tuon Recyclerin myötä löysin uuden maailman musiikkipuolella. Ostin useita ZZ Topin vanhempia levyjä, mutta myös muita loistavia bändejä kuten esim. AC/DC. ZZ Top ja AC/DC ovat muuten oivallisia valintoja jos ambulanssin CD-soittimeen pitää työntää jotain levyjä. :-)
...ja mietin vaan tässä hieman väsyneessä mielentilassa, että kuinkakohan paljon huomiota tällainen tunnus ambulanssien ikkunoissa herättäisi kansalaisten keskuudessa? Osa ei varmasti huomaisi yhtään mitään, mutta voisi hyvinkin olla että ainakin osa meidän (miespuoleisista) hoidosta/kuljetuksesta kieltäytyjistä tulisi ilomielin mukaan autoon tällaisen merkin nähtyään. Saattaisivat tietenkin pettyä hieman huomatessaan että ainoat tangot ambulanssien hoitotiloissa on pultattu kiinni sen verran lähellä seiniä, ettei niiden ympärille pääse pyörimään kukaan. Ei vaikka olisi kuinka laiha tahansa...
Nyt menen nukkumaan...good night everybody, wherever you are... :-)
''Every father should remember that one day his son will follow his example instead of his advice''
Lauantaina 8. Marraskuuta 2008 kello 18:18
Huomenna on isänpäivä. Meidän perheessä se vietettiin erilaisten ”logistiikkasyiden” takia tänään, vaikka olen tänäänkin ”töissäduunissa”. Päivän olen tosin kotipäivystyksessä ja se tietenkin helpottaa isänpäivän viettoa. Vaikka voihan ne isänpäiväkahvit tietenkin juoda asemallakin, mutta onhan se mukavampaa jos nuo lapset ovat myös paikalla. Huomattavasti hiljaisempaa ilman niitä, mutta ehkä ei kuitenkaan ihan silleen oikein. ;-)
Mutta koska kyydit tulevat usein juuri ”väärään aikaan” tuli nytkin tehtävä about siinä vaiheessa kun olin leikkaamassa kakusta sopivan kokoisen palan. Onneksi toinen Vihdissä päivystävä yksikkö oli vapaana, ja esitin heille kohteliaan pyynnön siitä että he voisivat sen suorittaa. Edellä mainitulla toimenpiteellä sain juuri sen puoli tuntia lisää kahvitteluaikaa ennen kun meidän oli oikeasti pakko lähteä toiselle keikalle. Saatiin kahvit juotua ja kakun syötyä, ja ehdin avata lahjani. Vaimoni oli ostanut todella hienoja ”minun tyylisiä” vaatteita. En ole vielä ehtinyt kokeilla niitä, mutta ottaen huomioon kuka ne on valinnut niin en epäile hetkeäkään etteikö ne sopisi.
Maailmassa on paljon ihmisiä jotka eivät pidä siitä että on äidin-, isän-, lasten yms. päiviä, mutta minun mielestä se on kyllä ihan paikallaan harrastaa vähän ”ekstrahuomiointia” ainakin kerran vuodessa. Ja eihän nämä päivät millään muotoon estä huomioimasta erilaisia ihmisiä kaikkina muinakin vuoden päivinä.
Yön vietän V(ihti)190:ssa ja Hiiden L4:na, joten huomenna aamulla ei tule kahvia sänkyyn. Mutta pitäähän joku ajaa noita ambulansseja isänpäivänä, jouluna, uutena vuotena ja niin pois päin. Elämä on...
Lopuksi haluan toivottaa hyvää isänpäivää kaikille joille moinen osuu kohdalle huomenna! :-)
Sairaankuljettajan ammatti on aina välillä raskas. Se on raskas henkisesti ja fyysisesti, ja joskus jokaiselta tuntuu varmasti siltä että palaa pinna tai että kuppi menee nurin (onko noilla kahdella nyt sitten oikeasti mitään eroa?). Ainoa asia joka voi estää edellä mainittujen tunteiden ”pintaannousua”, on hyvä lääkitys ja lobotomia. Viime kirjoituksessa otin esille defusing- ja debriefingmenetelmät, joilla voidaan helpottaa väsyneen, turhautuneen ja liikaa nähneen sairaankuljettajaraukan tuskaa. Mutta kuten otin jo esille tuossa samassa jutussa, niin valtaosa ei (ainakaan julkisesti) halua/suostu menemään mukaan moiseen ”hömpötykseen”. Se kun ei tunnetusti ole "kovien jätkien hommaa", varsinkin kun voi juoda viinaa ja hakata ihmisiä grillijonossa josta on varmasti enemmän hyötyä. ;-)
Aina välillä melkein kaikille sairaankuljettajille tulee sellainen samanlainen fiilis kuin Michael Douglasille elokuvassa Falling Down (Rankka Päivä) vuodelta 1993. Olotila jossa tekee vaan mieli ottaa isot pyssyt ja kertoa ihan henkilökohtaisesti kansalaisille mitä mieltä sitä ollaan. Joskus kun mennään saman viikon aikana neljättä kertaa saman narkkarin luokse (kaikki tietenkin yökäyntejä) koska hän haluaa tiedustella sairaankuljettajilta olisiko heillä ”kenties ylimääräistä morfiinia”, niin puheenaihe autossa on usein luokkaa: miksi meillä ei ole virka-ase, 3 patruunaa viikossa ja lupa tappa...siis kouluttaa. Tai minullahan on melkein sellainen lupa, koska vakanssinumeroni Vihdissä on 07. Olisiko se vähän niin kuin 007. Jos mulla olisi vaikka 0,07? Close, so close... ;-)
Oli miten oli, törmäsin netissä pariin screenshotiin pelistä joka ilmeisesti on joku GTA (Grand Theft Auto). Noissa kuvissa on hienoja asioita jotka osuvat jotenkin hyvin silmään. Ambulanssi, sarjatuliase, paljon rahaa ja verta. Tuota peliä voisi kenties käyttää jonkinlaisena defusing-menetelmänä, ihan ammattimaiseen ”debriefaukseen” se tuskin yltää. ;-)
Ja herneet pois nenästä siellä! Vakavaakin asiaa voi käsitellä huumorin kautta...
...karskit äijät itkemässä ja halaamassa, vaiko ihan oikeasti hyödyllistä?
Mikä on vastaus tuohon edelliseen kysymykseen? En tiedä, minulla ei ole kokemuksia asiasta. Mutta tänään johtamiskurssin kolmosmoduulin viimeisenä lähiopetuspäivänä meillä oli parin tunnin opetustuokio tuosta aiheesta, luennoitsijana eräs aiheeseen hyvin perehtynyt paloesimies. Oli ehdottomasti hyvin vietetyt pari tuntia, ja se sai minut miettimään. Ja keskustelun määrästä voidaan päätellä että se sai myös kurssitoverini miettimään. Ja hyvä niin.
Akuuttia ensihoitotyötä tekevät kokevat ja näkevät hyvin ikäviä asioita. Maallikot kyselevät tätä aina välillä, jolloin usein totean että kuppi tuli täyteen jo kauan sitten. Ja kaikki se mikä tulee tällä hetkellä vastaan on ”ylimääräistä”, ja pärjäisin varmasti erinomaisesti myös ilman sitä. Harmi vaan (?) kun minussa on selvästi tapahtunut jonkinlainen geenitason mutaatio, ja sairaankuljettajana oleminen on jo pitkään ollut kiinteä osa DNA-ketjuani. Mutta takaisin siihen näkemiseen, miten minä pärjään? Minä mietin ja minä puhun. Ne jotka tuntevat minua henkilökohtaisesti, tietävät etten ole aina ihan hiljaisemmasta päästä. Puhun työparini ja kollegoideni kanssa, ja koska vaimoni on myöskin hoitoalalla pystyn puhumaan hänelle. Ei tietenkään tarkkoja yksityiskohtia, mutta yleisesti. Ja mikä on kaikkein tärkeintä, hänelle on helppo puhua tällaisista asioista tunnetasolla.
Ja pärjään henkisesti ihan hyvin (stressi ei lasketa tähän). En näe mitään Bringing out the Dead-tyyppisiä haamuja, en juo pelottavia määriä viinaa ja nukun pääsääntöisesti oikein mainiosti (paitsi silloin kun radio herättää keikalle). Onko kaikilla kollegoillani asiat näin hyvin? Toivon tietenkin hartaasti että näin olisi, mutta totuus taitaa ikävä kyllä olla hieman surullisempi...
Auttaisiko defusing (debriefingin ”light-versio) ja debriefing? Kyllä varmasti, ja taitaa näyttöäkin löytyä aika pirun paljon. Miksei sitä sitten tehdä? Koska ”kovat jätkät” eivät tarvitse mitään sellaista ”tyttöjen ryhmäitkusessioita”. Monessa paikassa on sellainen tapa että tiukkojen keikkojen jälkeen kysytään onko tarvetta käsitellä asiaa. Pääsääntöisesti kaikki vastaavat että ei ole tarvetta. Voi hyvin olla että moni haluaisi, mutta kukaan ei uskalla olla se ensimmäinen joka nostaa kätensä. Yksi taktiikka joka voisi olla hyvä, on ohje jonka myötä tietyt keikat automaattisesti johtavat defusingtilaisuuteen. Tilaisuus joka tapahtuu melkein heti tapahtuman jälkeen työaikana, jolloin osallistuminen on pakollista. Osallistuminen, ei puhuminen. Mutta tämä taktiikka on kuulemani mukaan saaneet monet vanhat debriefing-vastustajat myöntämään että hommassa on paljon hyvääkin.
Luulen että yksi tärkeä asia olisi siinä että työpaikoilla koulutettaisiin omia defusing-vetäjiä, koska moni sairaankuljettaja (myönnän että minäkin kuulun siihen ryhmään) kokee ettei halua että täysin ulkopuolinen on paikalla. Se löytyykö työpaikoilta rohkeita ja asiasta innostuneita (ja ehkä vielä jopa luonteeltaan sopivia) ihmisiä on sitten taas ihan eri asia. Mutta minulla tämä päivä herätti siis ajatuksia, ja luulen että tätä pitää varmasti miettiä hieman lisää tulevaisuudessa. Ja ihan jopa ajatuksen kanssa...
Nyt silmään osui levy nimeltä Recycler (1990), jolloin bändi on tietenkin legendaarinen Texasilainen ZZ Top. Muistan hyvin miten tuo edellä mainittu levy löysi tiensä hyllyyni. Satuin näkemään SKY-taivaskanavalta (joka saattaa nykyään olla aivan erilainen kuin se oli silloin teinivuosieni aikana) ZZ Topin videon Rough Boy, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Joten heti kun faija maksoi seuraavan kuukausirahan vedin takin, niskaan ja lähdin kävelemään kohti Aleksanterinkadulla sijaitsevaa Fazer Musiikki-kauppaa. Sillä kuukausirahalla sai juuri ostettua CD-levyn uutuushyllystä (ja siihen ne kuukausirahat aika pitkälti upposivat teinivuosieni aikana). Syy miksi ostin Recycler-levyn enkä Afterburner-levyä josta olisi löytynyt jopa tuo Rough Boy-biisi on mysteeri, mutta tuo Recyclerkin oli sen verran loistava etten ollut ollenkaan pettynyt.
...ja mietin vaan tässä hieman väsyneessä mielentilassa, että kuinkakohan paljon huomiota tällainen tunnus ambulanssien ikkunoissa herättäisi kansalaisten keskuudessa? Osa ei varmasti huomaisi yhtään mitään, mutta voisi hyvinkin olla että ainakin osa meidän (miespuoleisista) hoidosta/kuljetuksesta kieltäytyjistä tulisi ilomielin mukaan autoon tällaisen merkin nähtyään. Saattaisivat tietenkin pettyä hieman huomatessaan että ainoat tangot ambulanssien hoitotiloissa on pultattu kiinni sen verran lähellä seiniä, ettei niiden ympärille pääse pyörimään kukaan. Ei vaikka olisi kuinka laiha tahansa...
Mutta koska kyydit tulevat usein juuri ”väärään aikaan” tuli nytkin tehtävä about siinä vaiheessa kun olin leikkaamassa kakusta sopivan kokoisen palan. Onneksi toinen Vihdissä päivystävä yksikkö oli vapaana, ja esitin heille kohteliaan pyynnön siitä että he voisivat sen suorittaa. Edellä mainitulla toimenpiteellä sain juuri sen puoli tuntia lisää kahvitteluaikaa ennen kun meidän oli oikeasti pakko lähteä toiselle keikalle. Saatiin kahvit juotua ja kakun syötyä, ja ehdin avata lahjani. Vaimoni oli ostanut todella hienoja ”minun tyylisiä” vaatteita. En ole vielä ehtinyt kokeilla niitä, mutta ottaen huomioon kuka ne on valinnut niin en epäile hetkeäkään etteikö ne sopisi.
Sairaankuljettajan ammatti on aina välillä raskas. Se on raskas henkisesti ja fyysisesti, ja joskus jokaiselta tuntuu varmasti siltä että palaa pinna tai että kuppi menee nurin (onko noilla kahdella nyt sitten oikeasti mitään eroa?). Ainoa asia joka voi estää edellä mainittujen tunteiden ”pintaannousua”, on hyvä lääkitys ja lobotomia. Viime kirjoituksessa otin esille defusing- ja debriefingmenetelmät, joilla voidaan helpottaa väsyneen, turhautuneen ja liikaa nähneen sairaankuljettajaraukan tuskaa. Mutta kuten otin jo esille tuossa samassa jutussa, niin valtaosa ei (ainakaan julkisesti) halua/suostu menemään mukaan moiseen ”hömpötykseen”. Se kun ei tunnetusti ole "kovien jätkien hommaa", varsinkin kun voi juoda viinaa ja hakata ihmisiä grillijonossa josta on varmasti enemmän hyötyä. ;-)
Aina välillä melkein kaikille sairaankuljettajille tulee sellainen samanlainen fiilis kuin Michael Douglasille elokuvassa Falling Down (Rankka Päivä) vuodelta 1993. Olotila jossa tekee vaan mieli ottaa isot pyssyt ja kertoa ihan henkilökohtaisesti kansalaisille mitä mieltä sitä ollaan. Joskus kun mennään saman viikon aikana neljättä kertaa saman narkkarin luokse (kaikki tietenkin yökäyntejä) koska hän haluaa tiedustella sairaankuljettajilta olisiko heillä ”kenties ylimääräistä morfiinia”, niin puheenaihe autossa on usein luokkaa: miksi meillä ei ole virka-ase, 3 patruunaa viikossa ja lupa tappa...siis kouluttaa. Tai minullahan on melkein sellainen lupa, koska vakanssinumeroni Vihdissä on 07. Olisiko se vähän niin kuin 007. Jos mulla olisi vaikka 0,07? Close, so close... ;-)
Auttaisiko defusing (debriefingin ”light-versio) ja debriefing? Kyllä varmasti, ja taitaa näyttöäkin löytyä aika pirun paljon. Miksei sitä sitten tehdä? Koska ”kovat jätkät” eivät tarvitse mitään sellaista ”tyttöjen ryhmäitkusessioita”. Monessa paikassa on sellainen tapa että tiukkojen keikkojen jälkeen kysytään onko tarvetta käsitellä asiaa. Pääsääntöisesti kaikki vastaavat että ei ole tarvetta. Voi hyvin olla että moni haluaisi, mutta kukaan ei uskalla olla se ensimmäinen joka nostaa kätensä. Yksi taktiikka joka voisi olla hyvä, on ohje jonka myötä tietyt keikat automaattisesti johtavat defusingtilaisuuteen. Tilaisuus joka tapahtuu melkein heti tapahtuman jälkeen työaikana, jolloin osallistuminen on pakollista. Osallistuminen, ei puhuminen. Mutta tämä taktiikka on kuulemani mukaan saaneet monet vanhat debriefing-vastustajat myöntämään että hommassa on paljon hyvääkin.