''The stars are the streetlights of eternity''

Lauantaina 17. Lokakuuta 2009 kello 20:12

Kuten kaikki blogini lukijat jo tietävät olen tämän viikon meidän Pyhtään torpalla, eli siis maaseudulla keskellä metsää. Ja jos et ole pitkään aikaan käynyt taajama-alueiden ulkopuolella niin voi kertoa että iltaseitsemän jälkeen täällä maalla on pimeää, hyvin pimeää.

En ole mikään suuri ”pimeysfani”, mutta siinä ilmiössä on yksi mieletön etu joka selviää kun kääntää kirkkaana yönä katseensa ylöspäin. Kyllä, puhun tähtitaivaasta ja se on tämänkin viikon aikana useampana iltana/yönä ollut vähintään henkeäsalpaava. Astronomia (eli tähtitiede) on ollut meikäläisellä kiinnostuksen kohteena ala-asteen alemmilta luokilta lähtien, ja muistan hyvin miten kaverin kanssa katseltiin niin pirun viisaina kaukoputkella kuuta ja tähtiä. Silloin ehkä kahdeksanvuotiaana tiesin tästä aurinkokunnasta enemmän kuin nyt, mutta se johtuu aika pitkälti myös siitä että olen nykyään enemmän dementti ja muistikapasiteetti vie myös paljon sellaisia asioita joista minulla ei silloin (onneksi) ollut mitään tietoa.

Usein olen (myös aikuisena) yksinkertaisesti istunut pitkiäkin aikoja katsomassa tähtitaivasta miettien kaikkia niitä kysymyksiä joka moinen uskomaton näky herättää pienessä ihmisessä. Yksi kiehtovimmista ajatuksista on mielestäni aina ollut se että katsellessa tähtitaivasta katsotaan tavallaan menneisyyteen, koska se valo joka osuu meidän silmiin on tehnyt matkaa lähtöpaikoista miljoonia vuosia. Ja sehän tarkoittaa että reaaliaikainen kuva tähtitaivaasta voi olla hyvinkin erilainen, ja joku noista tähdistä joka taivaalla loistaa voi olla jo ”kuollut” (nyt tietenkin kaikki jotain astronomiasta oikeasti jotain tietävät korjaavat tuon termin, mutta antakaa palaa vaan).

Myös ajatukset ihmisrodun yksinolosta universumissa saa helposti potkua siitä että silmät ovat kohdistettuna kohti tähtitaivasta. Muistan erään kerran joskus 90-luvulla kun olimme kaverin kanssa yöllä paluumatkalla Helsinkiin jostain pidemmältä keikalta, ja röökitauko (en polttanut silloin enkä vieläkään ole oppinut) peltoaukeamalla keskellä pilkkopimeintä Suomea ja aivan mielettömän upea tähtitaivas sai UFO- ja ”pienet vihreät miehet”-keskustelun niin hyvään vauhtiin että ei vaan meinattu unohtaa ajaa asemalla takaisin, mutta päästyämme sinne jäimme vielä ”kellomiehen” kanssa aiheesta vaikka olisimme oikeasti saaneet myös nukkua. Ei me taidettu päästä mihinkään fiksuun lopputulokseen, mutta olen kyllä aina halunnut uskoa että ottaen huomioon universumin aurinko- ja planeettamäärän olisi uskomaton ajatus että ainoastaan tällä kivikasalla olisi elämää (jonka me muuten tuhoamme kovalla tahdilla). Mutta tiedän myös kuinka aivan helvetin monta tekijää pitää osua kohdalleen että elämä olisi mahdollista, ja kuinka pienestä se on kiinni. Tai oikeasti, enhän minä tiedä mutta you know what I mean... ;-)

Oli miten oli, katsokaa joskus ylöspäin. Ja jos nyt ei mitenkään ole muuten asiaa taajamien ulkopuolelle, niin väitän että tähtitaivas kirkkaana pimeänä yönä on enemmän kuin riittävän hyvä syy pienelle retkelle. Kaikilla on tietenkin oikeus olla eri mieltä asiasta, mutta siinä kohtaa voisin henkilökohtaisesti lainata Mr. T:n legendaarisia sanoja ”I pity the fool...”

KOMMENTOI - jo 4 kommenttia

Pimp my syksy...

Torstaina 15. Lokakuuta 2009 kello 22:08

Jaahas, menossa olisi puolentoista viikon pituinen talvilomajakso ja olemme koko perheen voimin Pyhtään torpalla. Täällä on ollut kylmää, itse asiassa kylmempää kun ikinä aikaisemmin meidän ollessa torpalla (vaikka olemme kyllä joskus viettäneet täällä aikaa marraskuussakin). Tullessamme paikalle tiistaina oli lämpötila melkein nollissa ja torppa oli viettänyt aikaa yksin keskellä metsää melkein pari viikkoa (sisälämpötila +4C) ja kestikin ennen kun saatiin kylmyys ja kosteus häädettyä seinien ulkopuolelle. Onneksi vanha kunnon puuhella ja leivinuuni on varsin mainio kapistus moiseen touhuun, ja puolenyön jälkeen sisällä oli jo +22C. Kuten myös seuraavana aamuna...

Ensimmäiset pari päivää täällä oli kunnon myrskytuuli, joka tietenkin teki säästä vieläkin kylmemmäntuntuista. Puhumattakaan siitä että oli ihan pirun pimeää koska tuuli sammutti toistuvasti varsin tehokkaasti pihalle sytyttämäni myrskylyhdyt. Tuulen huomasi hyvin myös siinä vaiheessa kun ryhdyin lämmittämään savusaunaa keskiviikkoiltapäivänä. Suurin osa lämmitysajasta menee niin että seinässä oleva reikä ja ulko-ovi pidetään auki ja kovan tuulen aiheuttama reipas läpiveto teki läsnäolonsa hyvin selväksi. Ensinnäkin puukuorma paloi normaalia nopeammin jonka tietenkin piti yrittää ottaa huomioon (vanhan savusaunan lämmittäminen perustuu tieteen lisäksi myös perinteisiin ja ns. perstuntumaan), ja toiseksi savusaunalämmitykselle niin tyypillinen savumatto huoneen puolessavälissä (korkeussuunnassa) jäi kokonaan pois. Mikä on sinänsä harmi koska yli 30 vuoden jälkeen kyseinen ilmiö kiehtoo minua edelleenkin niin paljon että pitää aina kaivaa kamera esille ja ikuistaa se. Tämä siitä huolimatta että minulla on kahden tietokoneen iPhoto-ohjelmat ja Kuvat-kansiot täynnä kuvia tuosta savumatosta... ;-)

Muuten täällä ollaan eletty normaalia torppaelämää, eli (liikaa) todella hyvää ruokaa (osa tietenkin grillattuna), pitkiä yöunia, saunomista, sopiva määrä viiniä (ei lapset), ulkoilua (rehellisyyden nimissä pitää varmasti todeta että liian vähän) ja ”ei yhtään mitään”. Tuo ”ei yhtään mitään” tekee muuten todella hyvää. Onhan se tietenkin niinkin että moni arkiaskare kuten esim. tiskaaminen kestää paljon pidempään täällä, mutta täällä se ei edes tunnu työltä vaan lähinnä terapeuttiselta. Varsinkin kun olen toistaiseksi tämän reissun aikana tiskaussessioiden aikana lähinnä istunut sohvalla punaviinilasin kanssa... ;-) Mutta kuten moni jo tietää niin minä kuulun niihin ihmisiin jotka pitävät vanhanmallisesta tiskaamisesta, ja tekee sitä ihan mielellään. Kotona astianpesukone suorittaa kyllä moiset hommat koska en ole niin hullu että tiskaisin harjalla tyhjän koneen ollessa vieressä, mutta torpalla saan ihan hyvällä omatunnolla tiskata.

Ja yksi asia vielä... Minulla on (tahallaan) varsin ärsyttävät soittoäänet työpuhelimessani (lähipiiri tietää tämän varmasti tuskallisen hyvin), ja on ollut todella ihanaa kun kyseinen kapistus ei ole sanonut mitään moneen päivään (kun se on käännettynä esimieskollegalle Mikalle ja tekstiviestit katson äänettömällä olevasta puhelimesta kerran kaksi päivässä). Ja tätä ihanuutta kestää vielä kokonaisen viikon. :-)

Ei, nyt taidan kyllä avata pullon ranskalaista Rosiére Syrah-punaviiniä... ;-)

KOMMENTOI - jo 8 kommenttia

''There are no small accidents on this circuit'' – Ayrton Senna

Tiistaina 13. Lokakuuta 2009 kello 00:42

Vielä jokunen vuosi sitten sana suuronnettomuus oli melko kaukainen termi niin minulle kuin monelle muullekin sairaankuljettajalle. Ei koulussa 90-luvun puolenvälin jälkeen opetettu mitään asiasta, mikä tietenkin johtuu monestakin syystä. Suurin oli varmasti se ettei juuri missään tainnut löytyä kovinkaan kummoisia toimintaohjeita sen varalle että paska osuisi tuulettimeen oikein kunnolla...

Nyt joku saattaa miettiä että olihan tuossa Myyrmanni ja sitten oli Konginkangas, mutta eipäs niitä suuronnettomuuksia juurikaan ole. Itse asiassa aika moni taitaa ajatella juuri tuolla tavalla, ja mikä pelottavinta niin on pakko todeta että huolestuttavan moni näistä on oman alani ammattilaisia. Moni tuntuu elävän elämänsä päivästä toiseen luottaen jonkinlaiseen hyvään tuuriin mallia ”ei niitä nyt enää tule, ja jos tulee niin millä todennäköisyydellä olen silloin duunissa?”. Onneksi arki on osoittanut moisen ajattelutavan vääräksi, ja ihmisten mieli alkaa pikkuhiljaa muuttua.

Meidän alueen (HUS) ohjeen mukaan tehtävä jossa on yli yhdeksän altistunutta luokitellaan suuronnettomuudeksi. Kuulostaako siltä että se on vähän? No, vähän se ei ole missään mutta onhan se niinkin että mm. Helsingin välittömässä läheisyydessä se voi mennäkin aika tehokkaasti. Kalustoa löytyy (varsinkin jos ”uskalletaan” hieman raottaa palveluntuottajien välisiä rajoja) ja kuljetusmatkat ovat lyhyet. Mutta esim. omalla toimialueella kymmenen potilasta alkaa olla melkoinen haaste ensihoitojärjestelmälle joka ei oikeasti enää onnistu ”vedetään nyt vähän sinnepäin”-taktiikalla. Moisen tehtävän onnistuminen edellyttää että tehtävässä on mukana asiansa osaava lääkintäjohto ja että toiminta suunnitellaan hyvin. Varsinkin kuljetuslogistiikka on erittäin haastava paikka.

Meillä on täälläpäin viimeisen vajaan parin vuoden aikana ollut kolme vakavaa bussiturmaa jossa pienimmässä oli vaatimattomat 35 altistunutta. Onneksi kaikissa kolmessa ns. vihreät potilaat ovat muodostaneet suurimman potilasryhmän ja ainakin Lohjan toimialueella me pyrimme kuljettamaan nämä palokuntien miehistökuljetusautoilla sairaalaan (jos niiden määrä on merkittävä). Tämä seikka ei ollenkaan pienennä näiden tehtävien vaativuutta niin lääkintäjohtajalle, alijohtajille (luokittelu, hoito ja kuljetus) kuin muillekin paikalle oleville. Tämä sen takia että ensin ensihoito-organisaatio pitää pystyä tehokkaasti, nopeasti ja luotettavasti luokittelemaan kaikki potilaat (ja mielellään vielä niin että samanaikaisesti syntyy paikkaansa pitävä kirjanpito). Ja siinä vaiheessa kun mekanismina on esim. bussin ulosajo tai hoitolaitospalo niin eihän olettamus olla se että ”nää on kuitenkin vihtreitä”....

Totuus on myös se että meidän ns. iso mopo (iso monipotilastilanne jossa on 5-9 altistunutta) ovat oikeasti aika haastavia, ja niitä löytyy jo paljon enemmän. Ei tietenkään joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta useita kertoja vuodessa kuitenkin. Suurimmat aiheuttajat ovat nimenomaan tulipalot ja liikennevahingot. Itse en todellakaan luo kokonaista suro-organisaatiota ollessani lääkintäjohtoroolissa näissä tilanteissa, mutta yritän kyllä ottaa ”kaiken irti” jotta olisi mahdollisimman paljon rutiinia ja toimintamalleja siihen tilanteeseen että sitä ”altistunutta väkeä” on huomattavasti enemmän. Tuosta ensihoitotyön johtamiskurssista oli todella paljon hyötyä, sen huomasin viimeistään jokunen viikko sitten kun meillä oli vaarallisten aineiden monipotilastilanneharjoitus Kirkniemen paperitehtaalla (kloorivuoto). Toimin siinä lääkintäjohtajan valvojana ja jonkinlaisena kouluttajana, ja silloin huomasin kuinka paljon enemmän suunnitelmalliseksi toimintani näissä tilanteissa on muuttunut.

Tämän postauksen idea on kuitenkin se, että näitä mopo- ja surotilanteita tulee. Kysymys on lähinnä siitä kuinka hyvin olemme valmistautuneet kyseiseen hetkeen. Eikä se riitä että asiasta kirjoitetaan toimintaohje, se pitää myös opiskella ja opetella. Muutkin kuin lääkintäjohtajat ja ”alijohtajat”...

KOMMENTOI - jo 7 kommenttia

Lomaohjelmassa luvassa matka sukellusveneen kyydissä maapallon ympäri...

Maanantaina 12. Lokakuuta 2009 kello 23:21

Kun täytin 14 vuotta sain syntymäpäivälahjaksi erittäin upean kovan kansiin nidotun kirjan, Jules Vernen kirjoittama ”Sukelluslaivalla maapallon ympäri” (ransk. Vingt mille lieues sous les mers). Jo kirjan ulkonäkö miellytti kovasti, ja suurena kirjojen ystävänä avasin sen nopeasti ja rupesin lukemaan. Se oli hyvä kirja. Itse asiassa aivan helvetin hyvä kirja. Jopa niin järjettömän hyvä että olen lukenut sen viimeisen reilun 20 vuoden aikana ainakin 10 kertaa jos ei enemmänkin. :-)

Kirjassa professori Aronnax, hänen palvelijansa Conseil ja valaanpyytäjä Ned Land nousevat Abraham Lincoln-nimisen laivan kyytiin ja ottavat osaa matkaan jossa pyritään metsästämän ja tappamaan jättimäinen valas joka on aiheuttanut pelkoa merenkävijöissä. Löydettyään tämän valaan seuraa taistelu jonka yhteydessä tulee yhteentörmäys ja em. henkilöt putoavat mereen. He pelastautuvat kiipeämällä valaan päälle joka osoittautuukin metalliseksi ja ihmisen tekemäksi koneeksi. He jäävät vangeiksi ja melko nopeasti heille selviää että ovat kapteeni Nemon Nautilus-sukellusveneen kyydissä, ja näin matka maapallon ympäri pinnan alapuolella alkaa. Tulee tutkittua mm. etelänapa ja salaperäinen Atlantis, ja taisi kyllä loppujen lopuksi käydä niin että mielenkiintoni vedenalaiseen maailmaan ei alunperin syntynyt Jacques-Yves Cousteaun dokumenttielokuvien takia. Ne vain vahvistivat kipinän joka oli syntynyt jo vuosia aikaisemmin...

Kun tuota kirjaa lukee on vaikea uskoa että se on kirjoitettu jo vuonna 1870, sen verran syvän vaikutuksen se tekee myös tieteellisen ja teknisen osaamisensa puolesta. Ei mikään ihme että ainakin Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian laivastoissa on ollut kymmeniä Nautilus-nimistä aluksia, josta yksi oli maailman ensimmäinen ydinkäyttöinen sukellusvene.

Aina oppii muuten jotain uutta. Kun etsin netistä tietoa tuosta kirjasta ilmeni mielenkiintoinen seikka. Olin aina ollut sitä mieltä ettei kapteeni Nemon tausta oikein toimi kirjassa. Wikipediasta ilmeni että Jules Verne oli alunperin kirjoittanut tarinan niin että Nemo oli puolalainen maanpaossa oleva aatelismies, ja että Nautiluksen kirjan loppupuolella upottama sota-alus olisi ollut venäläinen. Tässä olisikin ollut ihan kelpo tarina joka olisi ollut hyvin helppo ymmärtää, mutta poliittisista syistä kirjan kustantaja pakotti Vernen muuttamaan tekstin ennen sen julkaisua. OK, tietenkin ihan ymmärrettävä homma mutta harmittaa vaan huono taustatarina (kirjassa Nemo oli sepoykapinan pakolainen) niinkin erinomaisessa kirjassa.

Jäin aamulla lomalle, sellaiselle talvimalliselle sellaiselle. Kuten te huomasitte niin jopa luontoäiti yritti kunnioittaa lomalle jäämiseni pienellä lumisateella mutta aika heikoksi se kyllä jäi (ainakin täällä Vihdissä). Mutta ajatushan on tärkein. Huomenna sitten suuntia kohti meidän torppaa jossa ajattelin yrittää rauhoittua, nukkua ja unohtaa nuo ambulanssit. Työpuhelimeni käänsin heti aamusta kollegalleni Mikalle (anteeksi siitä mutta kostat sen kyllä sitten vuodenvaihteen jälkeen ;-) ), ja tänään onkin ollut mukava hiljaista. Enivei, kaivoin tuon kirjan esille eilen illalla ja otan sen mukaan torpalle. Ajattelin taas kerran matkustaa Nautiluksen kyydissä maapallon ympärillä... :-)

KOMMENTOI - jo 9 kommenttia

Radio City, I salute you

Perjantaina 9. Lokakuuta 2009 kello 23:31

Olen vanha. Tai niin minulle sanotaan. Eräänä päivänä minulle selvisi että yksi peruste tälle oli se että olen ollut teini-ikäinen/nuori aikuinen siinä vaiheessa kun Radio City toimi paikalliskanavana stadissa ja lähetykset tehtiin Lepakosta. Minä olen itse asiassa joskus 18-vuotiaana pyörinyt Lepakon tiloissa järjestetyissä bileissä aivan helvetin päissäni. Muistan ainakin kerran kantaneeni mukana tiettyä retkimuovipulloa jossa oli Finlandiavodkaa ja omenamehua. Seuraavana päivänä minulla oli niin järjettömän huono olo että sen jälkeen pelkästään tuon em. muovipullon näkeminen sai tuskanhien nousemaan pintaan... ;-)

No, kännissä tai ei niin Radio City oli olennainen osa nuoruuttani. Mutta on tuosta radiokanavasta muitakin hyviä muistoja. Aikoinaan kun aloitin nuorena sairaankuljettajana työt HES:illä sain ajoittain työpariksi Eeron. Kyseiseltä mieheltä opin paljon (ja onneksi olen kuljettanut saman miehen kanssa kipeitä kansalaisia senkin jälkeen niin muualla kuin nykyisessäkin työpaikassani), mutta kaksi oppituntia ovat jääneet erittäin kirkkaana mieleen. Ensimmäinen liittyi vauhtiin jolla ajoin kyytejä stadissa, koko ajan hirveä tempo päällä niin kohteissa kuin ratin takana. Intoa oli paljon (itse asiassa liikaakin), ja kai sitä halusi antaa itsestään hyvän kuvan uudelle työnantajallekin. Jossain vaiheessa Eero löi stopin koko hommaan, katsoi minua ja kysyi rauhallisesti: ”Kerro minulle mihin helvettiin sinulla on noin jumalaton kiire?”. En pystynyt antamaan hyvää vastausta, ja siitä se rauhoittuminen taisi sitten alkaa... :-)

Toinen oppitunti tuli heti ensimmäisen vuoron alussa ennen kuin olimme päässeet edes tallista ulos. Eero käänsi yksikön radion (siis se johon ei ollut kytkettyä mikrofonia) taajuudelle 96,2 MHz ja ilmoitti että ”Tämä on sitten virallinen tabiskanava”. Radio City tietenkin... Ja tottahan tuo oli, mikään muu kanava ei sovi paremmin sairaankuljetustyöhön. Varsinkaan öisin. :-)

Kuten moni muukin hajosin kappaleiksi kun Radio City lopetti aikoinaan toimintansa. Nettiradiona se on ollut toiminnassa, mutta olin kovin tyytyväinen kun huomasin että tuo vanha lempikanavani kuuluu taas perinteisillä radioaalloilla tilapäisluvan voimin jouluun asti. Olenkin nyt kuunnellut sitä suurella innolla, ja vaikka en nyt välttämättä muista kuinka paljon se eroaa siitä vanhasta Citystä niin ei haittaa. Tunnelma on kohdallaan, ja meno maistuu. En tiedä johtuuko se siitä että se on vieläkin vaan niin sairaan hyvä, sen takia että minulla on niin hyviä muistoja ja mielikuvia tuosta kanavasta vaiko molemmista. Ja minulle se on oikeasti ihan yhdentekevää. Pääasia että autoradiosta kuuluu taas stadin parasta rokkia! :-)

KOMMENTOI - jo 7 kommenttia