Helvetti, pitääkö tässä pikkuhiljaa taipua ja hankkia joku Windows-kone että saa pelattua tuota Emergency 4-peliä (josta oli puhetta täällä jo keväällä)??? Varsinkin nyt kun joku on innokkaana tehnyt mukavan pienen lisän siihen, jolloin käytössä olisi Suomi-malliset tabikset ja poliisiautot. Mikäs sen mukavampaa kuin tulla työvuorosta kotiin kyytitäyteisen työvuoron jälkeen, ja ruveta ajamaan kyytiä tietokoneella? ;-)
Sitä en tiedä missä päin Suomea tuo videossa oleva skenaario tapahtuu. Jotenkin ehkä Espoon laitoksen näköinen tuo tabis, mutta tuo murre on vaan hieman omituinen. ”Alles klar, sehr Gut”. Ja ajokoulutukseenkin voisi kenties satsata hieman varoja... ;-)
Maailmassa on menossa melkoinen pokerivillitys, ja pakko myöntää että se on kyllä tarttunut meikäläiseenkin. Tähän asti olen tyydyttänyt pokerikiinnostustani katsomalla satunnaisesti telkkarista turnauksia, ja opettelemalla tuota Texas Hold ’em-versiota. Se kun eroaa aika paljonkin siitä ”peruspokerista” jota pelattiin joskus aikoinaan koulussa. Silloin pelattiin tulitikuista, joten mitään sen suurempia rahasummia ei pöydissä pyörinyt. Säännötkin taisi tulla aika lailla omista päistämme muilta osin kuin siitä miten nuo ”kädet” menevät. Anyway, olen tietenkin kiinnittänyt huomiota myös siihen että nettipokerista on tullut viime aikoina suosittua puuhaa. En tiedä kuinka moni suomalainen harrastaa sitä, mutta ilmeisesti puhutaan kuitenkin aika monesta. Enemmän kuin neljä... ;-)
Se tapahtui eräänä iltana kun vaimoni ole mennyt yövuoroon. Pahat mainostoimistojen heebot saivat minut kiinni, ja Big Brother 2008:issa paljon esillä oleva PokerStars.net jäi jotenkin ”lillumaan” noihin epämääräisiin vesiin jotka sijaitsevat korvieni välissä. BB:n loppumisen jälkeen päätin mennä tutustumaan kyseiseen palveluun. Varsinkin sana ”ilmaisturnauksia” herätti huomioni, koska minulla ei ole sen suurempaa halua pelata rahasta. Mutta isossa pahassa maailmassa sana ”ilmainen” voi venyä pelottavan paljon myös vähemmän ilmaisille alueille.
PokerStars sai heti pisteen siitä että omalle koneelle ladattava ”emo-ohjelma” löytyy myös Macille. Latasin sen, ja se toimikin ongelmitta (tietenkin, onhan se Mac). En kuitenkaan päässyt kokeilemaan itse pelaamista (pelipöydän seuraamista kylläkin), koska minulle piti saapua avauskoodin sisältävä sähköposti. Sitä ei kuulunut. Seuraavana iltana olin vielä vailla koodia joten ilmoitin palvelimelle toisen sähköpostiosoitteen. Silloin selvisi myös mistä sähköpostin puuttuminen johtui. Macin Mail-ohjelma pisti välittömästi saapuneen postin roskakoriin, josta sitten kävin hakemassa sen talteen. Mitä ilmeisemmin Soneran roskapostisuodatin oli poistanut tuon kyseisen viestin jo heidän päässä.
No, sitten ei muuta kuin pelaamaan. Pakko myöntää että hermostutti vähän, koska koin etten ole vielä ihan perillä kaikista säännöistä. Onneksi tuo ohjelma on erittäin käyttäjäystävällinen ja opastaa tarvittaessa. Se ei tietenkään estä lyömään kaikki rahansa pöytään silloin kun lopputuloksena on suoranainen (itse)murha, mutta muuten pelaaminen on kyllä tehty hyvin helpoksi. Olen tietenkin vielä erittäin vihreä tässä hommassa, mutta kymmenessä minuutissa peli alkoi jo sujua. Ja siinä vaiheessa kun leikkirahat loppuivat ei tarvinnut tehdä muuta kuin pyytää lisää. Leikkirahaa kun saa lisää aina tarvittaessa, ja tämä luo ihan mukavan pohjan harjoittelulle.
Tuleeko tästä minulle harrastus? Sitä en tiedä, mutta luulen että siinä vaiheessa kun vaimo on yövuorossa, lapset nukkuvat ja minä istun kotona tylsistyneenä sohvalla niin saatan hyvinkin pelata vähän. Tai paljon. ;-) Saisikohan tuosta PokerStarsista varattua jonkun oman pöydän? Voisi järjestää oman turnauksen tämän blogin lukijoille... ;-)
Olen viime aikoina monestakin syystä miettinyt paljon elämän epäreiluimpia piirteitä. Tähän asti olen ammatistani ja liian aikaisin kuolleesta isästä huolimatta aina pitänyt omaa elämääni ja läheisteni elämät jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Tämä pitää monella tavalla vieläkin paikkaansa, mutta nyt nämä asiat ovat tosiaankin olleet enemmän mielessä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä että tämän jakson jälkeen elämäni jatkuu kuten ennenkin, mutta tulen olemaan entistä tietoisempi elämänkatsomuksestani jonka käsittelen seuraavaksi lyhyesti.
Tietenkin minä ymmärrän että onnettomuuksia tapahtuu ja että ihmiset sairastuvat ties mihin sairauksiin, ja ymmärrän ettei se katso kelloa tai kalenteria. Harvoin tällaisia asioita kuitenkaan halutaan miettiä etukäteen, enkä minäkään poikkea tässä asiassa millään tavalla valtaväestöstä. En halua kävellä päivästä toiseen nenä kohti maata ja murehtia mahdollista sairastumista, loukkaantumista tai kuolemaa. Eikä kenenkään pitäisi, elämän laatu olisi varmasti niin surkea ettei sillä olisi sen suurempaa merkitystä.
Siitä huolimatta että elämä saattaa milloin vain näyttää ikävimmät puolensa, on niiden murehtiminen etukäteen täysin turhaa. Mutta ainakin yhdellä tavalla tietoisuus elämän julmuudesta tulisi näkyä jokaisen elämässä. Tiedän että tämä saattaa olla hieman loppuun kulutettu fraasi, mutta ”elä joka päivä niin kuin se olisi viimeisesi” on kuitenkin ehdottoman tosi. Itse yritän toteuttaa tätä elämänfilosofiaa järkevissä mittasuhteissa. Sanoilla ”järkevissä mittasuhteissa” tarkoitan sitä että pitää tietenkin tehdä työtä ja muuta elämän jatkuvuutta takaavia asioita. Ei voi lähteä siitä että jätetään kaikki elämän ikävämmät asiat tekemättä, ja maataan perheen kanssa seitsemän päivää viikossa jonkun puun alla luonnon keskellä. Valtaosa meistä elää kuitenkin melko iäkkäiksi, joten elämän perusrakenteista pitää huolehtia. Asuntolainat ja sähkölaskut pitää maksaa, koska useimmille huomisenkin jälkeen elämä jatkuu enemmän tai vähemmän normaaleina.
Mutta minä en jaksa enkä halua tapella kovin pienistä asioista. En jaksa enkä halua stressata jokaisesta pienestä asiasta. En jaksa enkä halua tehdä pienistä ongelmista isoja. Minulla on maailman upein elämänkumppani, maailman ihanimmat lapset, maailman mahtavin perhe, maailman hienoimmat ystävät ja maailman paras duuni. Jos minulle käy tavalla tai toisella huonosti esim. 10 vuoden päästä ja elämäni loppuu ennen aikojaan, niin en halua muistella taaksepäin ja nähdä paljon asioita joita olisin halunnut tehdä toisin. On selvä että ihminen tekee elämänsä aikana virheitä, mutta ne eivät suoranaisesti kuulu tähän. Siinä vaiheessa kun olen torpalla, ollaan käyty koko perheen voimin saunassa ja katson illalla kynttilänvalossa kaunista vaimoani, olen minun taivaassani. Enkä vaihtaisi sitä mihinkään, ikinä.
Reilut kymmenen vuotta sitten sain ensimmäisen kosketukseni Vihdin Sairaankuljetukseen, kun tulin tänne kuukaudeksi suorittamaan työharjoitteluani. Viihdyin erinomaisen hyvin ja vaikka meninkin valmistumisen jälkeen töihin Helsinkiin, jäi Vihti ja sen loistava porukka mieleen. Yksi tuon porukan jäsenistä oli Hilkka, yrittäjä itse. Mukava ja sosiaalinen ihminen, jonka kanssa tulin alusta asti hyvin toimeen.
1999 jouluna Helsingissä erään hyvin vauhdikkaan työvuoron jälkeen tuli sellainen olo, että voisin tehdä tätä työtä muuallakin. Mieleen ei tullut kuin yksi paikka. Laitoin heti aamulla vuorosta päästyäni Hilkalle työhakemuksen ja ansioluettelon. Muutamaa päivää myöhemmin soitin ja kysyin oliko se tullut perille. Hilkka vahvisti näin tapahtuneen. Kysyin häneltä muistiko hän tätä pitkää ja kiharatukkaista nuorta opiskelijapoikaa, ja taas kerran tuli myöntävä vastaus. Uhkarohkeana menin vielä kysymään, että muistaako hyvällä vai pahalla ja olisiko hänellä työtä tämännäköiselle miehelle. Hilkka alkoi nauramaan, totesi että ihan hyvällä ja kertoi, että kyllä tuota työtä voisi löytyäkin.
Ehdin olla Vihdissä töissä vajaat pari vuotta ennen kuin Hilkka myi tämän maineikkaan yrityksen eteenpäin. Mutta niiden kahden vuoden aikana opin tuntemaan Hilkan vielä paremmin, vaikkei hän enää tässä vaiheessa hirveästi istunut itse ambulanssissa. Käytiin kuitenkin yhdessä aina välillä ns. kakkoskyydeillä, eli miehitettiin tarvittaessa tuo meidän silloinen VI 92:en.
Hilkka oli hyvä ihminen ja hyvä työnantaja, joka aidosti ja vilpittömästi kantoi huolto meistä työntekijöistä. Tultuani töihin Vihtiin tunsin heti tulleeni jonkinlaiseen kotiin, enkä epäröinyt hetkeäkään siinä vaiheessa kun Hilkka tarjosi minulla vakituista työpaikkaa. Myös muutto Helsingistä pienelle paikkakunnalle tuntui myös varsin luonnolliselta asialta.
Yrityksen myymisen jälkeen Hilkka sairastui vaikeaan sairauteen. Kuultuani asiasta tunsin surua ja vihaa siitä kuinka epäreilua elämä aina välillä on. Varsinkin siinä vaiheessa kun vanha ystäväni joutui sairaalahoitoon pyrimme perheen kanssa käymään hänen luona usein. Ajoittain otin myös kannettavan tietokoneen mukaan, ja näytin Hilkalle valokuvia perheestäni, töistä ja luonnosta. Hilkka oli hyvinkin perillä siitä miten kesämme oli mennyt, ja meidän suorastaan säälittävistä katiskasaaleista.
Viime viikkoina olemme käyneet Hilkan luona aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Tänään iltapäivällä suruviesti tavoitti meidät, Hilkka oli nukkunut pois. Otin vastaan tämän viestin sekavin tuntein. Tunsin surua koska Hilkka ei enää ole joukossamme, mutta koska tiesin että hänellä on nyt parempi olla tunsin myös suurta helpotusta. Hilkka oli lämminhenkinen, huumorintajuinen ja iloinen ihminen, jolla oli suuri vaikutus siihen millaiseksi elämäni muodostui. Olen iloinen ja etuoikeutettu että sain tuntea hänet.
Tulee taas kirjoitettua ihan pirusti tänne, mutta pikkupimu on edelleenkin kipeä ja nukkuu tuossa vieressä sohvalla. Seuraavan kerran kun herää käytän hänet potalla, ja sitten kannan omaan sänkyyn. Mutta nukkukoot nyt tuossa kun kerran nukkuu levollisesti. Mutta en siis juuri nyt viitsi hirveästi kolistella (keittiö kaipaa pientä ”raivaamista”), ja telkkarikin on melko hiljaisella. Surffaan siis netissä...
Viikonloppuna laitoin blogiin tuon enemmän huumorimallisen version tuosta Elämän Tähdestä. Nyt tuossa vieressä on ihan vakavasti otettava, ja ainakin minun mielestäni suorastaan helvetin hieno versio samasta aiheesta. Tuo istuisi jonkun ”tuunatun” tabiksen kylkeen kuin nenä päähän. Pimp my ride! ;-)
Maailmassa on menossa melkoinen pokerivillitys, ja pakko myöntää että se on kyllä tarttunut meikäläiseenkin. Tähän asti olen tyydyttänyt pokerikiinnostustani katsomalla satunnaisesti telkkarista turnauksia, ja opettelemalla tuota Texas Hold ’em-versiota. Se kun eroaa aika paljonkin siitä ”peruspokerista” jota pelattiin joskus aikoinaan koulussa. Silloin pelattiin tulitikuista, joten mitään sen suurempia rahasummia ei pöydissä pyörinyt. Säännötkin taisi tulla aika lailla omista päistämme muilta osin kuin siitä miten nuo ”kädet” menevät. Anyway, olen tietenkin kiinnittänyt huomiota myös siihen että nettipokerista on tullut viime aikoina suosittua puuhaa. En tiedä kuinka moni suomalainen harrastaa sitä, mutta ilmeisesti puhutaan kuitenkin aika monesta. Enemmän kuin neljä... ;-)
PokerStars sai heti pisteen siitä että omalle koneelle ladattava ”emo-ohjelma” löytyy myös Macille. Latasin sen, ja se toimikin ongelmitta (tietenkin, onhan se Mac). En kuitenkaan päässyt kokeilemaan itse pelaamista (pelipöydän seuraamista kylläkin), koska minulle piti saapua avauskoodin sisältävä sähköposti. Sitä ei kuulunut. Seuraavana iltana olin vielä vailla koodia joten ilmoitin palvelimelle toisen sähköpostiosoitteen. Silloin selvisi myös mistä sähköpostin puuttuminen johtui. Macin Mail-ohjelma pisti välittömästi saapuneen postin roskakoriin, josta sitten kävin hakemassa sen talteen. Mitä ilmeisemmin Soneran roskapostisuodatin oli poistanut tuon kyseisen viestin jo heidän päässä.
Olen viime aikoina monestakin syystä miettinyt paljon elämän epäreiluimpia piirteitä. Tähän asti olen ammatistani ja liian aikaisin kuolleesta isästä huolimatta aina pitänyt omaa elämääni ja läheisteni elämät jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Tämä pitää monella tavalla vieläkin paikkaansa, mutta nyt nämä asiat ovat tosiaankin olleet enemmän mielessä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä että tämän jakson jälkeen elämäni jatkuu kuten ennenkin, mutta tulen olemaan entistä tietoisempi elämänkatsomuksestani jonka käsittelen seuraavaksi lyhyesti.
Siitä huolimatta että elämä saattaa milloin vain näyttää ikävimmät puolensa, on niiden murehtiminen etukäteen täysin turhaa. Mutta ainakin yhdellä tavalla tietoisuus elämän julmuudesta tulisi näkyä jokaisen elämässä. Tiedän että tämä saattaa olla hieman loppuun kulutettu fraasi, mutta ”elä joka päivä niin kuin se olisi viimeisesi” on kuitenkin ehdottoman tosi. Itse yritän toteuttaa tätä elämänfilosofiaa järkevissä mittasuhteissa. Sanoilla ”järkevissä mittasuhteissa” tarkoitan sitä että pitää tietenkin tehdä työtä ja muuta elämän jatkuvuutta takaavia asioita. Ei voi lähteä siitä että jätetään kaikki elämän ikävämmät asiat tekemättä, ja maataan perheen kanssa seitsemän päivää viikossa jonkun puun alla luonnon keskellä. Valtaosa meistä elää kuitenkin melko iäkkäiksi, joten elämän perusrakenteista pitää huolehtia. Asuntolainat ja sähkölaskut pitää maksaa, koska useimmille huomisenkin jälkeen elämä jatkuu enemmän tai vähemmän normaaleina.
1999 jouluna Helsingissä erään hyvin vauhdikkaan työvuoron jälkeen tuli sellainen olo, että voisin tehdä tätä työtä muuallakin. Mieleen ei tullut kuin yksi paikka. Laitoin heti aamulla vuorosta päästyäni Hilkalle työhakemuksen ja ansioluettelon. Muutamaa päivää myöhemmin soitin ja kysyin oliko se tullut perille. Hilkka vahvisti näin tapahtuneen. Kysyin häneltä muistiko hän tätä pitkää ja kiharatukkaista nuorta opiskelijapoikaa, ja taas kerran tuli myöntävä vastaus. Uhkarohkeana menin vielä kysymään, että muistaako hyvällä vai pahalla ja olisiko hänellä työtä tämännäköiselle miehelle. Hilkka alkoi nauramaan, totesi että ihan hyvällä ja kertoi, että kyllä tuota työtä voisi löytyäkin.
Tulee taas kirjoitettua ihan pirusti tänne, mutta pikkupimu on edelleenkin kipeä ja nukkuu tuossa vieressä sohvalla. Seuraavan kerran kun herää käytän hänet potalla, ja sitten kannan omaan sänkyyn. Mutta nukkukoot nyt tuossa kun kerran nukkuu levollisesti. Mutta en siis juuri nyt viitsi hirveästi kolistella (keittiö kaipaa pientä ”raivaamista”), ja telkkarikin on melko hiljaisella. Surffaan siis netissä...