Kuten olette varmasti kaikki lukeneet lehdistä, niin eilen puoleltapäivin elettiin Lohjalla dramaattisia hetkiä. Siinä ilmeisesti sairaskohtauksen aiheuttama elottomuus johti liikennevahinkoon, jossa muutama ihminen loukkaantui eikä elottomaksi menneen miehen elvytys tuottanut tulosta (huomioikaa että nämä ovat kaikki lehdistä löytyviä ”tietoja”, joten turha avautua). Ikävä asia tietenkin, mutta kyllähän näitä sattuu. Tämä tapahtuma ei ole syy tähän blogipostaukseen.
Syy on siihen liittyvä uutisointi, ja nyt puhun ennen kaikkea yrityksistä myydä lehtiä raflaavilla otsikoilla. En ole sen enempää tutkinut eri lehtiä, mutta jo Ilta-Sanomien nettiliitteessä oleva ”Kuollut mies ajoi jalankulkijan päälle” sai ”raivokäyräni” nousemaan. Eikä paperiversiossa oleva ”Kuollut ajoi päälle” (ja etusivulla ”Kuollut mies ajoi naisen päälle”) ollut juuri sen parempi. Voisiko joku edes yrittää olla hieman tahdikas, jos ei muuten niin miehensä menettäneen vaimon ja heidän läheistensä takia? Plus se pieni tosiasia, että a) kyse oli elottomasta, ei kuolleesta (ihminen on kuollut siinä vaiheessa kun hänet todetaan menehtyneeksi, eikä se todellakaan tapahdu lehdistön toimesta) ja b) eihän se ”kuollut” ajanut päälle, pikemminkin ajautui. Tuosta otsikosta voisi tulla sellainen mielikuva että joku ”Night of the living Dead”-hahmo istuu henkilöauton ratin takana Lohjan keskustassa ja janoaa verta...
Lehdistö muokkaa yhteiskuntaa, ja se on tärkeämpi asia kuin myytyjen lehtien määrä. Ymmärränhän minä että osakeyhtiö pitää tuottaa voittoa, mutta olen kyllä samaa mieltä monen muun kanssa siitä että yrityksillä pitää olla myös yhteiskunnallista vastuuta. Edesmennyt isäni oli pitkään lehtialalla johtotehtävissä, mm. melkein 10 vuotta Hufvudstadsbladetin (Suomen suurin ruotsinkielinen päivälehti) päätoimittajana. Rohkenen väittää ettei hän olisi ”omassa lehdessään” hyväksynyt moista uutisointia.
Vaimoni on tänään touhunnut hyvin tehokkaasti kotona, ja monen muun asian ohella hän on laittanut kotimme ”toimistokaapin” kuntoon. Sen prosessin yhteydessä on taas löytynyt paljon tavaraa, enemmän tai vähemmän hyödyllistä. Yksi löydetyistä esineistä oli pieni stressilelu joka on sydämen muodossa. Kai sen idea on siinä että kun ahdistaa otetaan se käteen, ja puristetaan sitä toistuvasti kunnes tuntuu paremmalta. Näin olleen käden alueella olevat lihakset vahvistuvat ja elimistön stressitaso ehkä jopa laskee hieman. Tuplahyöty siis...
Poikani Veeti keksi sitten ihan uutta käyttöä kyseiselle härvelille. Se alkoi siitä että hän ”reenasi” painamalla sitä pöytää vasten, mutta keksi sitten itse että ”hei, tämähän on hyvä tapa harjoitella elvyttämistä!”. Sairaankuljettajan ja perushoitajan poika... ;-)
Hän sitten demonstroi tämän homman minulle, ja siitähän se ajatus sitten lähti. ;-) Pakko myöntää että tuo voisi olla hyvin lähellä sellaista laitetta joka olisi halpa valmistaa, ja jota voisi hyvin markkinoituna myydä huomattavalla katteella todella suuria määriä. Kyseessähän voisi suorastaan olla jonkinlainen suomalainen versio ”the american dream”:ista. ”I came to this country with nothing in my pockets, and now I am a millionaire”. No, ehkä ei ihan mutta aika lähellä kuitenkin. Kuvitelkaa vaikka... ;-)
”Valtaosa elvytysnukeista ovat isoja ja painavia, eikä niiden kuljetuslaukutkaan juuri helpota tilannetta. Tämän lisäksi ne ovat kalliita, saatat joutua maksamaan niistä jopa useita tuhansia euroja. Tämän takia riittävän usein toistuvat elvytysharjoitukset eivät ole olleet koko kansan saatavilla. Kunnes nyt!
Katsokaa tätä pientä ja kevyttä ihmelaitetta ResuscitationHeart Plus. Se on niin pieni että se kulkee mukana niin vapaalla, töissä, juhlissa kuin matkoilla. Kuvitelkaa kuinka hyödyllistä ja terveellistä olisi pitää työpaikalla pientä taukojumppaa elvytysharjoituksen muodossa. Siinä vasta asia johon jokainen työntekijä voisi lähteä mukaan, ikää ja terveydentilaa katsomatta. Se toimii myös ilmiömäisen hyvin juhlaohjelmana, vaikkapa leikkimielisenä kilpailuna siitä kuka jaksaa paineluelvyttää pisimpään. Ja jos leikkimielisyys häviää ikävin seurauksin, on ainakin paikalla elvytystaitoista väkeä.
Mutta tämä on varmasti hyvin kallis laite? Edustaahan se kuitenkin edistyksen huippua niin ergonomiassa kuin tuotesuunnittelussa muutenkin. Itsenäinen itävaltalainen tutkimuslaitos ”MüsselKlinik” on tutkinut ResuscitationHeart Plus-laitetta, ja todennut että sen hyöty harjoittelematta jättämiseen verrattuna on kokonaiset 100%!!! Mutta tämä ei ole kallis, kun tilaatte TööVööShöppin kautta saatte sen ainoastaan 49,95 eurolla! Mutta koska haluamme että kaikki halukkaat voisivat ostaa tämän laitteen, niin tarjoamme myös halvan osamaksusopimuksen 9,95/kk (10 erää). Ja jos tilaatte tänään, saatte toisen ResuscitationHeart Plus-laitteen puoleen hintaan! Kuvitelkaa millainen upea tarjous! Ja sen myötä aukeaa kaikille upea mahdollisuus harjoitella monipotilastilanteita. Tilatkaa nyt, tämä tarjous ei toistu!!!”
Olipa kerran Kaksi Rohkeaa Ritaria, Sir Khyyti ja Sir Julli, sekä heidän melkein yhtä rohkea ratsu Transitos (Vihdin Kuningaskunnassa kun ollaan). Eräänä kauniina päivänä he saivat kuulla hädässä olevasta Rinsessa Kuihtuneesta, joka oli kauhean Lohikäärmeen vankina kuningaskunnan esikaup...höm, siis sivukylässä. He päättivät pelastaa Rinsessan ja lähtivät määrätietoisesti matkaan, rohkeita kun kerran olivat.
Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen he pääsivät perille, jossa he löysivät Rinsessa Kuihtuneen makaamasta kerrostaloasunt...siis eikun tietenkin tornihuoneensa lattialla. He ryhtyivät välittömästi tekemään (melkein) kaikkensa pelastaakseen Rinsessan (ei mitään Rakkauden suudelmia kuitenkaan), mutta heidän tietämättään vaara vaani kulman takana...
Pelottaako teitä? Voinko edes jatkaa lukemista? Ei sitten saa kiljua, Stende ei tajua kiljumista....
Yhtäkkiä kulman takaa hyökkäsi Hirmuinen Lohikäärme nimeltä Chihuahua, ja se kävi raivokkaasti Kahden Rohkean Ritarin kimppuun. Sir Khyyti oli ollut selkä Petoa päin, eikä näin ollen havainnut vaaraa ajoissa. Chihuahua onnistuikin upottamaan suuret terävät hampaansa Sir Khyytin pakaraan, ja Ritarimme joutui puristamaan tiukasti hampaat yhteen jotta ei huutaisi tuskansa koko maailmalle. Seurasi taistelu josta kirjoitettiin lauluja, ja näin meidän Kahden Rohkean Ritarin Tarina säilyi ikuisesti...
Ai miten siinä taistelussa kävi. No Ritari Khyyt..tai siis ihan väsynyt lanssari itse otti määrätietoisen otteen Chihuahuasta (joka siis ei oikeasti ollut mikään lohikäärme, ja nimeä en kysynyt) ja passitti sen huonearestiin kylpyhuoneeseen (vahinkoa kärsi väsyneen lanssarin pakaran lisäksi korkeintaan koiran ego)...
Tämä yläpuolella oleva kirjallisuuden helmi oli tositarinaan perustuva dramatisointi. Se tapahtui ihan minulle, ja siitä on monta monta vuotta aikaa. Minä en edes tiennyt että kyseisessä kämpässä oli koira, koska jos olisin tiennyt ei tuota olisi päässyt tapahtumaan. Mutta ongelma on silti todellinen ja jokapäiväinen. Totean heti tässä ”alkuun” että minä olen suuri koirien ystävä, ja mikäli en olisi niin helvetin allerginen olisi meillä varmasti koira. Mutta ensihoitotehtävissä koirat ovat haastavia. Ei niinkään koirien takia, mutta niiden omistajien (kuis muutenkaan)...
Kun saavumme asuntoon jossa on koira, pyydämme pääsääntöisesti aina että koiran omistaja siirtää koiran toiseen huoneeseen ja laittaa oven kiinni. Mielellään vielä sellainen ovi jonka koira ei pysty avaamaan (miten minusta tuntuu siltä että moni koira saa vaikkapa kassakaapin oven auki viidessä minuutissa). Valtaosa koiranomistajista ymmärtää ja tottelee, mutta joka viikko käydään näitä ”koirani on ihan kiltti, ei se tee teille mitään”-keskusteluita. Niin varmasti onkin, kunnes paikalle saapuu kaksi vaikkapa parimetristä kaljua rumaa miestä jotka kaivavat esille vihreitä viggoja ja rupeavat pistämään niillä emäntää kyynärtaipeisiin. Vielä kun muutenkin kivulias emäntä kiljuu piston yhteydessä, niin valtaosa koirista käy kimppuun. Ja sehän ei ole koirien vika, vaan niiden omistajien. Minulla ei ole mitään ”hard feelingsejä” tuota Chihuahuaa vastaan, koska hän yksinkertaisesti yritti suojella emäntäänsä. Koirien kuuluukin tehdä niin...
Muut eläimet tuottavat harvoin ongelmia. Kissat yleensä vähät välittää, kunhan ne saavat olla rauhassa (erimieltä olevat kissaihmiset voivat korjata jos korjattavaa on, tämä perustuu kuitenkin henkilökohtaiseen kokemukseen ja niitä keikkoja on takana ”muutama”). Käärmeen kanssa olen ollut samassa kohteessa kolme kertaa, mutta joka kerta on ollut lasi välissä. Jos ei olisi en menisi, mutta samaa koskee kyllä aika pitkälti koiriakin. Jokainen keikka on kuitenkin ainutlaatuinen (tätä yritän sanoa itselleni aina klo 03.56 kun tekstiviesti kertoo että ”juonut kaksi kk, jalat ei kanna, paskat housussa”), ja päätökset tehdään tietenkin aina tapauskohtaisesti.
Tämä oli yksi esimerkki meidän kohtaamista haasteista, ja luulen ettei moni ”ei alalla oleva” aina ajattele että tämäkin asia pitää huomioida. Lopuksi pätkä yhdestä Pink Panther-elokuvasta jossa Peter Sellersin esittämä komisario Jacques Clouseau kohtaa eräässä hotellissa koiran. Aivan loistavia elokuvia, ja muistan että edesmennyt isäni rakasti näitä. Suosittelen lämpimästi! :-)
Miten minusta tuntuu että joka kymmenes postaus koostuu siitä että minä urputan liikenteestä... No, nyt taas tuntuu siltä että pitää vähän avautua. Lopetin aamulla työt, ja varsinkin eilinen päivä oli keikkarintamalla melko kiireinen. Teemapäivä? Kyllä vain, ja ottaen huomioon vallitsevat suorastaan järkyttävät tieolosuhteet (pari astetta pakkasta ja kevyttä lumisadetta, oh my God) arvaatte varmasti mikä se oli? Oh yes, liikennevahinkoja tarjolla koko helvetin rahalla. Ja tarkimmin sanottuna ulosajoja.
Oli vakavampia tilanteita ja vähän vähemmän vakavia, mutta sitä riitti täällä meilläpäin (ja varmasti muuallakin) aamusta iltaan. Ja tänä aamuna jatkettiin siitä mihin lopetettiin illalla. Kiinnitin muuten taas huomiota yhteen asiaan: kaikki kuljettajat kertoivat ulosajon syyksi sen että olivat "liukkaan ajokelin takia menettäneet ajoneuvonsa hallinnan". What the f*ck kysyy tyhmä sairaankuljettaja Vihrist (ei kirjoitusvirhettä vaan pientä ”paikallisslangia”)??? Jos ulosajon syy on liukkaus niin miksi kaikki autot sitten eivät aja metsään sillä hetkellä kun liukkaat ”iskee”? Kuvitelkaa tilanne:
- ”Louhi, Hiiden L4”
- ”Hiiden L4, Louhi kuulee”
- ”Kerrotko hieman tuosta ykköstien ulosajosta, montako altistunutta?”
- ”Joo, Hiiden L4, kohteessa on viimeisen vartin aikana ajanut 2500 kpl autoja metsään ja altistuneiden määrän voit arvata itse. Montako sairaankuljetusyksikköä haluat paikalle ja mistä ne otetaan?”
Miksi 2500 autoa? Koska valtiovallan mukaan (tämä perustuu sitten ulkomuistiin) 10 000 autoa tunnissa ruuhka-aikana on raja-arvo sille, milloin kannattaa rakentaa moottoritie. Anyway, jos liukkaus on ”The Syy” niin miksei kaikki sitten aja ulos? Miten ihmeessä me pääsemme kohteeseen silloin kun tie on liukas?
Avain tähän ongelmaan on mielestäni se ettei osa ajokorteilla varustetuista kansalaisista ymmärrä sitä tosiasiaa, ettei tilannenopeus ole yhtä kuin suurin sallittu nopeus. Kun olen todennut jollekin kuljettajalle liian suuresta tilannenopeudesta olen usein saanut vastaukseksi ”...kuule, en ajanut yhtään yli 100 km/h ja se on sallittu nopeus täällä.”. Pitää paikkaansa, mutta veronmaksaja mallia ”pässi” voisi jotenkin yrittää saada päähänsä että niissä vallitsevissa tieolosuhteissa sopiva tilannenopeus voi olla esim. 70 km/h. Joka on ihan aikuisten oikeasti kokonaiset 30 km/h vähemmän kuin se suurin sallittu nopeus.
Ai että tulee joskus ihmeteltyä maailmanmenoa kun ajaa hälytysajoa esim. pahassa sumussa tai lumimyrskyssä ja yksikön nopeusmittari näyttää lukemaa joka on alle suurimman sallitun nopeuden, niin meillä on helvetti jonoa takana ja ensimmäinen ajaa tietenkin puskurissa kiinni! Hoh hoh...
Tuossa eräänä yönä oli (”työsuhdeauton”) kyydissä kansalainen mallia vähemmän onnellinen. Taustalla oli kaikkea ikävää laidasta laitaan, raskas alkotausta, huumeita, työttömyyttä, rikosrekisteriä, tietynlaisia elämäntyylistä johtuvia sairauksia jne. No, kyllähän te tiedätte. Ja tuleehan tähän ryhmään kuuluvia ihmisiä vastaan joka vuorossa, eikä siinä ole mitään erikoisempaa. Mutta tämä matka jäi mieleen...
Tämä kansalainen esitti minulle kysymyksen että ”...kelpaako miehelle raha?”. Mitäs tuohon voi vastata? Jonkinlainen kompakysymys kenties? Päätin varovaisesti tiedustella herralta lisää...
- ”Me voisimme ostaa puoliksi ravihevonen, ja sitten laitettaisiin voitot puoliksi.”
- ”Vai silleen...”
- ”Sillä tehtäisiin ihan ******* rahaa.”
- ”OK, mitäköhän moinen maksaisi?”
Tarkka summa jäi hieman epäselväksi, mutta ymmärsin että se lähestyy sairaankuljettajan vuosipalkkaa...
- ”Aika helvetin kallis heppa jos minun puolikas maksaa noin paljon.”
- ”No, eihän minulla mitään rahaa ole joten kyllä sinä joutuisit sen maksamaan.”
- ”Eli minä maksan meidän yhteisen hevosen sekä sen ylläpidon kokonaan, ja sitten laitetaan voitot puoliksi?”
- ”Juu, kyllä näin on!”
How could I ever say no? Tänään sairaankuljettaja, huomenna ravimiljonääri. Mutta lupaan palkata jonkun haamukirjoittajan (kuka tahansa joka on joskus nähnyt ambulanssin kelpaa hyvin), jotta tähän blogiin tulisi joskus jotain tekstiä. Be here or be square... ;-)
Kuten olette varmasti kaikki lukeneet lehdistä, niin eilen puoleltapäivin elettiin Lohjalla dramaattisia hetkiä. Siinä ilmeisesti sairaskohtauksen aiheuttama elottomuus johti liikennevahinkoon, jossa muutama ihminen loukkaantui eikä elottomaksi menneen miehen elvytys tuottanut tulosta (huomioikaa että nämä ovat kaikki lehdistä löytyviä ”tietoja”, joten turha avautua). Ikävä asia tietenkin, mutta kyllähän näitä sattuu. Tämä tapahtuma ei ole syy tähän blogipostaukseen.
Vaimoni on tänään touhunnut hyvin tehokkaasti kotona, ja monen muun asian ohella hän on laittanut kotimme ”toimistokaapin” kuntoon. Sen prosessin yhteydessä on taas löytynyt paljon tavaraa, enemmän tai vähemmän hyödyllistä. Yksi löydetyistä esineistä oli pieni stressilelu joka on sydämen muodossa. Kai sen idea on siinä että kun ahdistaa otetaan se käteen, ja puristetaan sitä toistuvasti kunnes tuntuu paremmalta. Näin olleen käden alueella olevat lihakset vahvistuvat ja elimistön stressitaso ehkä jopa laskee hieman. Tuplahyöty siis...
”Valtaosa elvytysnukeista ovat isoja ja painavia, eikä niiden kuljetuslaukutkaan juuri helpota tilannetta. Tämän lisäksi ne ovat kalliita, saatat joutua maksamaan niistä jopa useita tuhansia euroja. Tämän takia riittävän usein toistuvat elvytysharjoitukset eivät ole olleet koko kansan saatavilla. Kunnes nyt!
Yhtäkkiä kulman takaa hyökkäsi Hirmuinen Lohikäärme nimeltä Chihuahua, ja se kävi raivokkaasti Kahden Rohkean Ritarin kimppuun. Sir Khyyti oli ollut selkä Petoa päin, eikä näin ollen havainnut vaaraa ajoissa. Chihuahua onnistuikin upottamaan suuret terävät hampaansa Sir Khyytin pakaraan, ja Ritarimme joutui puristamaan tiukasti hampaat yhteen jotta ei huutaisi tuskansa koko maailmalle. Seurasi taistelu josta kirjoitettiin lauluja, ja näin meidän Kahden Rohkean Ritarin Tarina säilyi ikuisesti...
- ”Louhi, Hiiden L4”
Tämä kansalainen esitti minulle kysymyksen että ”...kelpaako miehelle raha?”. Mitäs tuohon voi vastata? Jonkinlainen kompakysymys kenties? Päätin varovaisesti tiedustella herralta lisää...