Tuo ensimmäinen tuskin kaipaa sen enempää esittelyä. OK, sehän on hieman vanhempaa mallia oleva Volkswagen Kupla, mutta eihän sitä kannata heti ruveta torjumaan ja/tai haukkumaan. Jos en nyt ihan väärin muista niin niitä on tehty yli 20 miljoonaa kappaletta, mikä taitaa olla enemmän kuin mikään muu automalli maailmassa. Voiko olla paremmat suositukset? Meidän perheessä (siis silloin kun minä olin lapsi) oli useampi Kupla, ja muistan että ne toimivat kuin kellot, käynnistyivät aina eikä niillä jäänyt kiinni mihinkään. Onhan juuri tuo yksilö ehkä hieman kuluneen oloinen, mutta ainakin sen luotettavuutta ja sopivuutta on testattu paljon ja pahoissa paikoissa. Ja katsokaa tuota sinivaloviritystä. Jos minut laitetaan korjaamaan nykyaikaisia sinivilkkupaneeleja, niin päin h*lvettiähän se menee. Mutta tuon minäkin voisin saada korjattua. Ja jos moottori menee rikki tien päällä saa sen luultavasti korjattua lekalla. Hankintahintakin saattaa olla ihan kohtuullinen, tai ainakin kohtuullisempi kuin seuraava ehdokas.
Toiseksi vaihtoehdoksi ajattelin ehdottaa kuvan kaltaista Porsche Cayennea. Tuo on tietenkin aika hieno, mutta rehellisyyden nimissä on kyllä pakko todeta että perusmallille (toisaalta, kukas nyt niitä ostaa?) luvattu about 215 km/h huippunopeus kyllä hirvittää. Ja kyllähän se häviää tuolle Kuplalle kun puhutaan korjauksista ja huolloista. Meinaan vain että jos tuohon syttyy A-tehtävällä iso kasa punaisia valoja kojelautaan, niin silloin ei kyllä lekalla tehdä paljon mitään (muuta kuin hieman aggressioiden purkua). Ei muuta kuin hinausauto paikalle ja merkkihuoltoon. Mutta jottei teille tulisi sellaista kuvaa että olen aivan ehdottomasti tuon Kuplan kannalla, niin totean nyt että onhan tuo Porsche aika siisti. Tuon kuvan malli on siitäkin hieman ”poikkeava” että siihen on näköjään tungettu myös paarit. Se mitä hyötyä moisesta oikeasti on menee ainakin minulla vähän yli. Koska jos tuo on yhden sairaankuljettajan ajoneuvo on ”paaripotilaan” kuljettaminen sellaisessa aika kyseenalaista (paaritaksit ovat erikseen). Ja jos siinä on kaksi sairaankuljettajaa voidaan jo miettiä kumpi on järkevämpi, Porsche Cayenne vai hieman perinteisemmänmallista ambulanssia jossa on sitten oikeasti vähän enemmän tilaa.
Veetillä oli tänään luvassa luistelua koulussa, ja päätettiin että lähdetään kaikki paikalle ja otetaan omat luistimet mukaan. Niin siis minäkin, vaikka en ole seissyt luistimien päällä ainakaan 15 vuoteen. Ensin oli kuitenkin vuorossa käynti Nummelan Prismassa, koska pikkuneidille piti ostaa hänen elämänsä ensimmäiset luistimet. Hän oli intoa täynnä, varsinkin kun luistimet olivat vaaleanpunaiset ja juuri hänen tyyliset. Jäälle piti päästä, ja hänellä oli vanhana taitoluistelufriikkinä (sohva + taitoluistelua TV:ssä) selvästi aika suuria luuloja siitä mitä tulee tapahtumaan kun hän pääsee sinne jäälle. Kolmoisflutseja (vai mitä ne nyt olikaan) kierteellä heti alkulämmittelyksi, ja siitä sitten lähdetään lisäämään vaikeustasoa... ;-)
Sitten Nummelan keskustassa olevalle jääkentälle jossa Veeti luokkakavereineen (sekä onnellinen opettaja tietenkin) jo oli. Koska Venlan kypärä oli unohtunut kotiin, olin ainoa meistä joka veti luistimet jalkaan. Vähän tylsät (luistimet siis), mutta muuten ihan OK. Ensimmäinen minuutti oli hieman tuollaista hakemista, mutta sitten se lähti ihan näppärästi käyntiin. Siinä tuli sitten vietettyä about tunti luistimet jalassa, ja yritin opettaa tuota jälkikasvua miten homma toimii. Olin positiivisesti yllättynyt koska yleensä Veeti ei halua/jaksa edes yrittää kun kyse on esim. luistelemisesta/hiihtämisestä, mutta viime aikoina tähän on tullut hienoinen muutos parempaan päin. Näin tänäänkin. Olihan poika nurin melkoisen usein, mutta nyt oli selvästi halu oppia ja homma meni koko ajan paremmin.
Luistelutunnin loputtua Veeti meni tietenkin takaisin kouluun luokkansa kanssa, ja me otettiin suuntia kohti Nummelan lentokenttää jonne on tehty ihan kunnon pyöreä luistelurata (arviolta noin 500 metriä pitkä). Matkan varrella käytiin kodin kautta ja haettiin Venlan kypärä kyytiin. Venlan suurista luuloista huolimatta meillä aikuisilla ei ikävä kyllä ollut mitään harhoja siitä miten neidin luistelu-ura lähtee käyntiin. Vielä lentokentällä hän oli aivan täpinöissään luistelemisesta, mutta into syöksyi kohti pohjaa nopeammin kuin yhdysvaltojen keskuspankin ohjauskorko. Meni ehkä kolme minuuttia, ja sen jälkeen kaikki oli neidin mielestä ”typelää!!!”. Ja sitten olikin jo kova kiire saada vaaleanpunaiset luistimet pois jaloista. No, tuolla lentokentällä oli yksi iso ongelma: kova tuuli. Katsotaan jos kävisimme vielä tänään taas tuolla Väinämöisentien kentällä, jossa ainakin aamulla oli huomattavasti paremmat olosuhteet.
Minulla (kuten monella muullakin virkaveljellä- ja siskolla) on ajoittain ongelmia selän, niskan ja hartioiden kanssa. Uran alkuvaiheessa pidin koulun ergonomiaoppitunteja silkkana keski-ikäisten hoitajien ”höpöhöpöjuttuina”, mutta valmistuttuani tähän jaloon (?) ammattiin jouduin melko nopeasti toteamaan ettei minullakaan kestänyt kovin pitkään ennen kuin selkä rupesi oireilemaan. Sen jälkeen minäkin olen aina pyrkinyt ergonomiseen työskentelyyn. Siis aina kun se on mahdollista, koska se ei todellakaan aina ole. Hoitolaitoksissa on usein hieman helpompaa noudattaa hyvä ergonomiaa, koska niiden sängyissä on aika paljon erilaista säätövaraa (huomiokaa etten tällä millään muotoa tarkoita että hoitolaitoksiissa työskentely olisi jotenkin helppoa). Omissa kodeissaan harvalla kansalaisella on Hästensin kaukosäätimellä ohjattava sänky, vaan lanssarit joutuvat useimmiten tekemään parhaansa vallitsevissa olosuhteissa.
Sivu:
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126