Taidetta naistenpäivän kunniaksi

Sunnuntaina 8. Maaliskuuta 2009 kello 10:27

Tänään on siis kansainvälinen naistenpäivä, joten hyvää naistenpäivää kaikille tämän blogin naispuoleisille lukijoille. :-) Sen enempää en ajatellut tätä itse naiseutta käsitellä koska a) aivoni tuskin taipuvat ja b) itsesuojeluvaistoni hakkaa minua teleskooppipampulla päähän. Mutta siis rutkasti ”hyvää naisenpäivää”! ;-)

Venlalla (3 v.) taisi eilen olla ajatuksena luoda naiseutta ylistävää taidetta kun hän päätti tehdä sen minkä kaikki muutkin lapset tekevät joskus. Hän otti kynän käteen ja piirsi. Mutta ei värityskirjaan eikä paperille, vaan seinälle. Ja kaappien oviin. Ja lattialle. Ja matolle. Hauskinta (?) tässä on se että hän oli samaan aikaan siivonnut huoneensa (tiesi ettei tule lauantaikarkkeja muuten) ja tuli onnellisena alakertaan: ”Isi, olen siivonnut huoneeni. Tule heti katsomaan!”. Yläkerrassa odotti siivottu huone, ylpeä tyttö ja taidetta...

Kehuin huoneen siivouksesta mutta sitten ruvettiin keskustelemaan tuosta piirtämisestä. Syyksi uudenlaiseen sisustukseen tytär kertoi ettei ollut löytänyt paperia... Joten nyt ollaan sitten tässä vaiheessa. Saa nähdä tapahtuuko tämä vielä uudestaan. Veetin kohdalla luultiin jo ettei tätä tule tapahtumaan ollenkaan, kunnes hän eräänä päivänä viisivuotiaana piirsi mustalla tussilla huoneensa seiniin kukkia, taloja ja tikku-ukkoja...

Sain eilen myöhään illalla työvuorolistat valmiiksi tarkastettaviksi, joten tämä päivä menee sitten enemmän lasten kanssa. Perheemme Nainen (en luokittele Venlaa naiseksi, en vielä enkä ehkä koskaan) nukkuu varmasti aika suuren osan tästä naistenpäivästä, koska hänellä on yövuorot menossa duunissa.

KOMMENTOI - jo 54 kommenttia

Joka päivä oppii jotain uutta...

Torstaina 5. Maaliskuuta 2009 kello 13:46

Need to say more? ;-)

PS. Kiitos Elmerille kuvasta :-)

KOMMENTOI - jo 21 kommenttia

Intubaatio

Keskiviikkona 4. Maaliskuuta 2009 kello 23:58

Jotkut (varsinkin vihreät ja tulevat, mutta kyllä jotkut vanhemmatkin) sairaankuljettajat omaavat varsin temppukeskeisen ajatusmaailman. Erilaisia enemmän tai vähemmän dramaattisia ja tietenkin aina henkeä pelastavia toimenpiteitä pitäisi ehdottomasti päästä tekemään, jotta kokisi että on saanut jotain aikaiseksi. Yksi näistä toimenpiteistä on intubaatio. Ja jotta myös ei alalla olevat olisivat ajan tasalla tämän postauksen merkinnästä, niin katsotaan mitä Wikipedia sanoo tästä:

”Intubaatio on toimenpide, jossa elottomalle, tajuttomalle tai nukutetulle potilaalle asetetaan kurkunpään tähystimen eli laryngoskoopin avulla intubaatioputki äänihuulien välistä henkitorveen. Toimenpiteen tarkoituksena on pitää ylähengitystiet avoimena ja sen kautta voidaan turvata potilaan hapensaanti. Intubaatio ehkäisee myös aspiraatiota. Intubaatioputken pitää olla tiivis ja sopivan kokoinen potilaan rakenteeseen nähden.

Intubaatio suoritetaan lähes aina nukutuksen yhteydessä kahdesta syystä: nukutetun potilaan kieli painuisi nieluun estäen normaalin hengityksen ja toisaalta nukutuksen aikana hengityskeskuksen toiminta heikkenee. Elvytystilanteessa pyritään turvaamaan avoin ilmatie intuboimalla potilas. Näin estetään myös mahansisällön joutuminen keuhkoihin, jos potilas oksentaa.

Intubaatio on Suomessa lääkärin suorittama toimenpide, mutta sairaalan ulkopuolisessa ensihoidossa myös hoitaja voi intuboida.”

Että silleen, kysymyksiä? No, intubaatio on tietenkin hieno asia silloin kun se onnistuu ja potilas jää henkiin / lähtee käyntiin (elvytystilanteissa). Mutta asia ei ole aina läheskään näin helppo. Tuossa yhdessä kuvassa on Arcadassa eilen bongattu tapa esittää mihin tuo putki olisi suotava saada. Ja ai että se näyttää helpolta ja selkeältä. Ja sitten kun otetaan tuo harjoitusnukke käyttöön ollaan edelleenkin tilanteessa jossa se on suhteellisen helppoa. Sekä ennen kaikkea aina samanlainen, joka ei todellakaan ole asian laita kun ruvetaan puhumaan Suomen kansasta.

Siinä vaiheessa kun intubaatiotilanteeseen otetaan ihan oikea ihminen sekä a) suu täynnä oksennusta, b) suu täynnä vatsalaukusta silmille ”hyökkäävää” kaljaa, c) silmiin paistava aurinko, d) itkeviä ja huutavia omaisia, e) julkinen paikka täynnä ihmisiä ja/tai ennen kaikkea f) melkoinen stressi ja suorituspaine nousee vaikeusaste huomattavasti. Ja sen jälkeen se ei ole enää kivaa. Minulle on viime vuosina osunut ”mukavasti” intubaatioita kohdalle, ja onnistumisprosentti on ollut erinomainen. Mutta minulla ei ole mitään harhaluuloja kyseisen toimenpiteen vaikeusasteesta (periaatteessa helppo, mutta todellisuus saattaa varsinkin kentällä olla toinen), ja suhtaudun siihen hyvin nöyrästi. Aina kun joku "vaahtoaa" minulle jotain tyyliin ”...hitto nyt pitäisi päästä putkittamaan!!!” mietin aina että niitä oikeita suorituksia ei taida juurikaan olla taustalla. Onhan se hienoa että on intoa, kunhan se pysyy jotenkin oikeassa mittasuhteessa.

Tietenkin nuo myös nuo toimenpiteet pitää olla hallussa, mutta ne muodostavat loppujen lopuksi melko pienen osan meidän duunista. Ja kyllä nuo vähemmän dramaattiset keikat pitää siitä huolimatta hoitaa kunnialla...

KOMMENTOI - jo 7 kommenttia

''When a man retires, his wife gets twice the husband but only half the income'' - Chi Chi Rodriguez

Keskiviikkona 4. Maaliskuuta 2009 kello 23:19

Kuten kaikki jo aivan varmasti tietävät on Suomen hallitus päättänyt torjua tulevina vuosina räjähtävän eläkepommin nostamalla suomalaisten eläkeikä kahdella vuodella 65 vuoteen. Ja tämä päätös on saanut ammattiliitot ja työmarkkinajärjestöt ärähtämään, ja olin minä kuulevinani tänään radiossa kyselytutkimuksesta jonka mukaan myös yli 60% kansasta vastustaa tätä. No, siinä vaiheessa kun minä alan olla niin vanha että eläkkeelle siirtyminen alkaisi olla ajankohtaista on eläkeikä varmasti jo 75 vuotta. Mutta ajattelin nyt kuitenkin käsitellä tätä hieman.

Ymmärrän hyvin että Suomen eläkejärjestelmän matematiikka voi tulevina vuosikymmeninä ”huutaa Hoosiannaa” jos mitään ei tehdä, mutta mietinpä vain että onko tuo oikea lähestymistapa? Ja voin jopa perustella tätä jollain tavalla. Tällä hetkellä suomalaisten eläkeikä on siis 63 vuotta, mutta jos muistan oikein (ja tämä tulee ihan ulkomuistista) jäädään tässä maassa eläkkeelle keskimäärin 59-vuotiaina. Eli kokonaiset neljä vuotta liian aikaisin. Joten nyt voidaan sitten miettiä että onko oikeasti merkittävästi hyötyä nostaa virallinen eläkeikä kahdella vuodella, samalla kun valtaosa todennäköisesti jää edelleenkin erilaisista syistä (mm. terveydelliset) eläkkeelle 59-vuotiaina. Eikös olisi järkevämpää satsata voimavaroja siihen että me oikeasti voisimme / pystyisimme / jaksaisimme / haluaisimme olla töissä 63-vuotiaiksi asti? Voisi olla että meteli olisi huomattavasti maltillisempi. Mutta toisaalta, minähän olen vain tyhmä sairaankuljettaja joten mitä minä nyt tällaisista asioista ymmärtäisin...?

Mutta kun nyt puhutaan tuosta eläkeiästä en voi olla miettimättä sairaankuljettajien työurien loppuvuosia. Kuinka usein te olette nähneet iäkkäitä sairaankuljettajia? Niitä on, mutta ei monta. Täytän keväällä 35 vuotta, olen työskennellyt sairaankuljetuksessa 13 vuotta ja eläkeiän korotuksen jälkeen minulla olisi siis tasan 30 vuotta hommia jäljellä. Joka tarkoittaa että jos teen tätä duunia loppuun asti on minulla vuonna 2039 vaatimattomat 43 vuotta sairaankuljetusta takana. Luuleeko joku ihan oikeasti että se on millään muotoa mahdollista fyysisesti tai edes henkisesti? Minä pidän työstäni enkä tällä hetkellä millään tavalla ole kiinnostunut keskustelemaan alan vaihtamisesta. Mutta aina välillä minua kehotetaan tekemään juuri sitä sen takia että ”...et sinä kuitenkaan tätä pysty tekemään loppuun asti”. Joo, ymmärrän kyllä mitä ajetaan takaa mutta minä en suostu vaihtamaan hommia tuollaisen ”ehkä-syyn” takia. Toisaalta, mitä tapahtuu 10 vuoden kuluttua? Tai 20 vuoden? Pitääkö jossain vaiheessa raahautua koulun penkille ja opiskella itselleni täysin uusi ammatti? Vai pystyisikö kenties siirtymään sisätöihin sairaalamaailmaan? En tiedä. Mutta en syytä tästä Matti Vanhasta, tämä(kin) taitaa olla ihan vain ammatinvalintakysymys.

No, nyt mennään näin ja jos sitten tilanne muuttuu pitää tehdä uusi arvio ja suunnitelma. Pakko myöntää että elän tällä hetkellä tilassa jossa en juuri mieti tätä asiaa. Se on vähän sama homma kuin tilanne jossa hammaslääkärikammoinen kärsii hammassärystä. Kielletään ongelma niin se poistuu. Tai ainakin siirtyy vähän eteenpäin. Ja tunnen useita sairaankuljettajia jotka ovat olleet 30 vuotta alalla ja jatkavat vielä, joten kai se 17 vuotta tässä nyt ainakin menee ihan mukavasti... ;-)

KOMMENTOI - jo 54 kommenttia

Päivän ohjelmassa kolme huoneistopaloa...

Keskiviikkona 4. Maaliskuuta 2009 kello 22:03

...ja yhteensä about 44 potilasta. Mitäs te teitte tänään?

No, ei tuo oikeasti ollut ihan niin dramaattista kuin miltä se ehkä kuulostaa. Olen viettänyt tämän viikon ensimmäiset kolme päivää Arcadassa ensihoidon johtamiskurssilla, ja tänään oli taas luvassa käytännön harjoituksia. Viime harjoituksissa oli 5-6 potilasta/case, ja koska harjoitukset suurenevat ja vaikeutuvat koko ajan oli tänään tietenkin luvassa vähän enemmän dramatiikkaa.

Helsingin Arabiassa oli tänään surkea päivä, kolme kerrostalopaloa. Ensimmäisessä harjoituksessa (harjoiteltiin lämpimässä parkkihallissa, kiitos siitä) oli kahdeksan potilasta, ja viimeisessä taisi olla 26. Näistä tosin 13 todettiin menehtyneiksi paikan päällä, joka on ennenäkemätöntä tässä maassa. Mutta harjoituksissahan voi tehdä mitä tahansa (tai ainakin melkein). Anyway, oli taas todella hyviä harjoituksia. Tärkein syy oli se että ne olivat järkevän kokoisia, ja resursseja oli riittävästi (hädin tuskin mutta kuitenkin). Jokaisen harjoituksen jälkeen pidettiin kunnon palaute/keskustelutilaisuus, ja sen jälkeen harjoiteltiin uudestaan. Tämä johti siihen että onnistuimme joka kerralla paremmin kuin edellisellä, ja näin saatiin onnistumisen iloa josta saa taas itseluottamusta ja uskoa omaan osaamisensa. Siinä vaiheessa kun suuronnettomuusharjoitusskenaario häviää vain niukasti Tuomionpäivälle, niin silloin ei ehdi vetää korjaavia harjoituksia jolloin kaikki osallistujat muistavat vain sen ehkä ei niin helvetin hyvin menneen ensimmäisen ”vedon”...

Johtamiskurssi on jo reilusti yli puolenvälin (kuusi moduulia yhdeksästä takana), ja tässä vaiheessa voin jo todeta että olen hyvin tyytyväinen kurssiin. Luennot ovat olleet varsin kattavia, ja harjoitusjärjestely jossa koko ajan nostetaan potilas- ja yksikkömääriä sekä vaikeusastetta on mielestäni toiminut hyvin. Olen saanut paljon eväitä omaan esimiestyöskentelyyn, ja vaikka olen näissä asioissa vielä ihan tieni alussa tunnen jo jonkin verran uskoa siihen että tästä vielä tulee jotain. Puolitoista vuotta esimiesasemassa on tietenkin opettanut paljon, mutta kyllä tuosta kurssista on selvästi hyötyä.

KOMMENTOI ENSIMMÄISENÄ