Tuossa aikaisemmin oli blogipostaus sellaisesta teloilla ja punaisilla risteillä varustetusta kuorma-autosta, ja ajatuksena oli se että se voisi toimia hyvin maaseutusairaankuljetuksessa siinä vaiheessa kun lumenmäärä voittaa olemassa olevat tiet. No, myönnetään että se oli ehkä hieman liian vanha nykyaikaiseen sairaankuljetustoimintaan, mutta sitten löysin tämän härvelin. Ei taida olla ihan uusi tuo kori tässäkään, mutta selvästi uudempaa mallia kuitenkin. On tuossa joku ”tuunannut” ihan asenteella, mutta komea on kyllä. Pitäisikö miettiä jospa tuolle meidän NP191:lle tehtäisiin moinen ”kasvojen” (ja maavaran) korotus? Saattaa olla että tuolla onnistuisi mäkistartti vaikka olisi vähän lunta ja jäätäkin alla. Mutta entäs sitten kun maaseutu loppuu ja esim. Turun moottoritie alkaa? ;-)
Tällä hetkellä ensihoito- ja sairaankuljetus, palo- ja pelastustoimi sekä poliisi ovat kaikki varsin tiiviisti esillä telkkarissa. On Sairaala, Pelastajia, Poliisit ja jos toinen kotimainen kieli kelpaa niin löytyy vielä SOS Gute (Gotland). Ja niissä mennään sitten tietenkin komeasti ja kovaa, ja rautaa sekä lihaksia lähtee keikalle kuin keikalle sellaisia määriä että luulisi metalliteollisuuden pärjäävän näin taantumankin aikana. Mutta onko sairaankuljettajan ammatti oikeastaan tuollaista?
Olen aina pitänyt opiskelijoiden ohjauksesta, ja sitä tulee tehtyä paljon. Tämän takia rohkenen väittää että tässä vuosien aikana on tullut aika hyvä näkemys opiskelijoista (ja tietenkin ihan työelämässä olevista ammattilaisistakin). Ei tietenkään voi yleistää, mutta yksi tekemäni vähemmän myönteinen havainto on: ”hoitotaso hoitotaso hoitotaso hoitotaso hoitotaso hoitotaso ja vielä kerran hoitotaso”. Pitää mennä pillit päällä joka paikkaan, ja mieluiten niin että paloauto tulee kaverina. Helikopteri on tietenkin myös erittäin hieno asia joka saman tien nostaa kyseisen keikan pisteet kohti taivasta. Ja sitten tietenkin niitä lääkkeitä, niitä pitää mennä paljon ja suonensisäisesti. Mutta sitten kun viestissä lukee ”774D, yt-lasku, ei pärjää kotona” niin sitten mielenkiinto tuntuu lopahtavan aika nopeasti. Näin vaikkakin tuon yleistilan laskun ja kotonapärjäämättömyyden takana saattaa olla esim. diabeetikon kivuton sydäninfarkti tai vaikkapa sepsis. Ja vaikka ei olisikaan, niin lähtökohta on kuitenkin se että kyseessä on apua tarvitseva veronsa maksanut ihminen...
Tämä herättää heti muutamia ajatuksia. Ensinnäkin nyt vain on niin että vain hyvin pieni osa meidän asiakkaista tarvitsee/hyötyy lääkkeellisestä ja nopeasti paikalle saapuneesta ensihoidosta. Valtaosa meidän tehtävistä (puhun siis jonkun alueen kaikista sairaankuljetustehtävistä) on enemmän kiireetöntä mallia, ja riippuen alueesta voi tehtävien määrästä helposti 1/3-osa koostua siirroista. Nämä tehtävät muodostavat siis valtaosan tehtävistä, ja sen voi joko hyväksyä (jolloin työ- ja opiskelumotivaatio on varmasti hyvä), tai sitten voi pitää niitä turhana p*skana jolloin varmasti homma ei maistu ollenkaan.
Toinen asia on se, että mikään koulutus ei anna sellaisia valmiuksia että voisi toimia välittömästi hoitotasoisena sairaankuljettajana. Se vaatii työkokemusta, ja riittävän monta suoritetta kentällä. Tämän takia ihmettelen suuresti mihin ihmisten todellisuudentaju on hävinnyt kun esim. opiskelija ilmoittaa harjoittelupaikassa että ”perustason sairaankuljetus on ihan helppo nakki, ja että hanskassa on”, ja joskus jatketaan vielä ”...jos teille passaa voisin ihan tässä keskittyä näihin lääkehommiin”. What the f*ck kysyy Stende & moni muu??? Minulla kesti vuosia ennen kun tuli sellainen olo että edes perustasonhommat alkoivat olla ihan aikuisten oikeasti hanskassa. Sain ensimmäiset lääkeluvat 2000-luvun alussa ja valmistuin HUS:in hoitotason kurssilta about viisi vuotta sitten. Mutta en todellakaan mene väittämään (ja jos joskus teen niin saa potkia päähän, en vaadi tekijälle rangaistusta) että ”...v*ttu siis minähän osaan tämän, piece of cake”. Tämä on meinaan sellainen ammatti että sillä saattaa pärjätä hetken, mutta ennemmin tai myöhemmin tulee potku päähän. Ja olen vuosien aikana usein nähnyt miten suuripuheinen ei sitten pystykään lunastamaan odotuksia, ja sen jälkeen maine alalla on pilalla aika pitkäksi aikaa. Ja siinä vaiheessa kun ruvetaan puhumaan paskaa ennen kun sanotaan edes päivää, voi olla varma että kyseistä henkilöä pidetään heti, oitis ja välittömästi pellenä jolla on sekä asennevamma että ongelmia tiedostaa realiteetit. Kokenut kollega kertoi eräänä päivänä miten aikoinaan opiskelija oli marssinut aamulla ensimmäistä päivää asemalle ja avannut suunsa: ”Huomenta, minusta tulee ensihoitaja”. Jolloin työvuoro oli kylmästi häätänyt kyseisen harjoittelijan pihalle, käskenyt miettiä ”aamun avausta” uudemman kerran jonka jälkeen sopi koputtaa ovea uudestaan...
Olen todella tyytyväinen siihen että meillä kaikki autot on miehitetty vähintään yhdellä hoitovelvoitteilla varustetulla henkilöllä. Yhtä lailla olen todella tyytyväinen siihen että me ajetaan kaikki keikat (A-D), jolloin työssä on mukavasti vaihtelua. Minusta jotenkin tuntuu että mitä enemmän työvuosia kertyy, sitä tyytyväisempi olen D- ja C-tehtävien olemassaolosta. Totuus taitaa kuitenkin olla sellainen, että mikäli tästä maasta poistettaisiin alkoholi ja virtsatieinfektio tulisi aika moneen paikkaan teollisuuspuolella jo tutuksi tulleet yt-neuvottelut.
Perustasoista sairaankuljetusta ei missään nimessä saa väheksyä. Perustasoiset yksiköt taitaa kohdata valtaosan tämän maan hätätilapotilaista ensimmäisenä, ja ne suoriutuvat hyvin valtaosasta tehtävistä. Tietenkin hyvin toimiva hoitotaso on ehtona hyvin toimivalle ensihoitojärjestelmälle, mutta totuus on siis se että valtaosa meidän asiakkaista eivät merkittävästi hyödy siitä että yksikön reput ja kaapit pursuavat lääkkeistä. Perusyksikkö ei ole mikään orjatyömaa jossa on töissä ammatillisesti rajoittuneita ihmisiä, vaan he ovat asiansa osaavia ammattilaisia ihan kuten hoitotasoisetkin sairaankuljettajat ja he ansaitsevat yhtä suuren kunnioituksen kuin kaikki muutkin. Riippumatta siitä mitä lukee auton kyljessä. Asiakkaiden etuhan on (tai ainakin pitäisi olla) kaikilla päällimmäisenä mielessä (taistelu on tietenkin kova kun mukana on myös ruoka, uni ja raha)...
Tästäkään kirjoituksesta on turha vetää mitään kasvinosia nenäsieraimiin. Jos olet asiasi hyvin hoitava alan opiskelija tai ammattilainen ollaan tilanteessa jossa a) tämä ei koske sinua ja b) olet vieläpä todennäköisesti kanssani aika pitkälti samaa mieltä. Mutta jos tunnistat itseäsi tästä tekstistä kannattaisi ehkä harkita pientä itsetutkiskelua (eri asia kuin itsetyydytys) ja vaihtaa suuntaa. Varmasti kannattaa jos oikeasti haluaa päästä/pysyä alalle/alalla ja olla ammattikunnan arvostettu jäsen.
Tämä talvi on ollut huomattavasti parempi kuin edellinen, ainakin lumitilanteen kannalta. Pelti on kuitenkin taas kolissut todella kiitettävästi (jos tuota sanaa nyt voi käyttää tällaisessa tilanteessa), ja varsinkin aamuruuhkien aikaan meillä on ollut aika runsaasti kalustoa mm. Turun moottoritiellä. En tiedä mistä se johtuu mutta jos Bermudan kolmion merenpohja vetää laivoja puoleensa maapallon toisella puolella, niin Porintien ja Veikkolan välin tien laidassa olevat puut ja kallioleikkaukset tuntuvat tekevän saman henkilöautoille. Mutta vaikka lunta on vieläkin paljon, on ilmassa kuitenkin selvästi kevään tuntua. Joten tuleekohan tässä kohtapuolin hieman helpotusta noiden 200-koodien kohdalla?
Ennen vanhaan liikennevahinkojen määrä väheni (mielestäni) reilusti kun kesä tuli, ja ehkä se tekee sen ensikin kesänä. Mutta minulla on jotenkin sellainen ”perstuntuma” että vuodenaikojen väliset erot pienenevät joka vuosi. Viime kesä oli juuri sellainen, runsaasti liikennevahinkoja, runsaasti rattijuoppoja ja aivan helvetinmoiset nopeudet. Ja ikävä kyllä en oikein jaksa uskoa että ensi kesä tulee olemaan jollain tavalla erilainen, ja jos on niin korkeintaan vielä pahempi kuin edellinen.
No, en nyt jaksa tätä setviä sen enempää koska minulla on jotenkin sellainen olo että olen jauhanut tätä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta tuli taas mieleen nuo australialaiset valistusvideot, ja sen että alan enemmän ja enemmän olla niiden kannalla. Eikä vaarassa ole ainoastaan muut tiellä liikkuvat autoilijat, mutta suuret nopeudet ja välinpitämättömyys on suuri riski myös tieliikennepelastamista suorittavalle henkilöstölle. On hienoa yrittää luoda yleiskuva onnettomuuspaikasta ja potilastilanteesta kun saa koko ajan olla pelko perseessä siitä että joku pässi ajaa 150 km/h suoraan päin samalla kuin AC/DC:n Hell´s Bells soi täysillä auton kaiuttimista. It´s one way to go, but not the way for me...
Sodassa rintamaolosuhteissa eritasoiset johtajat eivät pääsääntöisesti ulkoisesti juuri erotu joukosta. Syy on se etteivät mahdollisesti vaanivat tarkka-ampujat tietäisi ketä ampua. Oletusarvo on kuitenkin se, että tarkka-ampujalla on käytössä yksi tehokas laukaus/tilanne, jolloin sen tuskin kannattaa ampua joukon hännillä juuri ja juuri mukana pysyvän huonokuntoisen heikoimman lenkin. Ei, kyllähän siinä pitäisi saada joku ”arvokkaampi pää” pudotettua, jonka takia on helposti ymmärrettävää ettei kaulukset ole täynnä kultaa taisteluolosuhteissa.
No, entäs tämä minulle niin rakas (?) ensihoitorintama sitten? Vaikkakin se joskus tuntuu aikamoiselta taistelualueelta, niin ehkä kaikkia samoja periaatteita ei ihan voida suoraan siirtää meidän organisaatioon. Eihän meillä myöskään ole joka aamu sulkeisia pihalla. Hmmm, olisiko tuossa muuten ideaa? ;-)
Mutta tarkoitukseni oli puhua johtajan tunnistamisesta kentällä. Tämähän on meillä varsin ajankohtainen asia, koska meidän Hiiden L4 on ollut toiminnassa jo jonkin aikaa ja toiminta alkaa (minun ja monen muun mielestä) olla jo varsin tehokasta. Aina pitää kuitenkin parantaa, ja tämä ensihoidon lähdönjohtajan/kenttäjohtajan ”merkkaaminen” on tietenkin yksi niistä. Olemme keskustelleet asiasta paljonkin ja muutama toimintamalli löytyisi. Itse otin eilen sellaisen taktiikan että laitoin HiL4-tarran (pieni etutarra tulee kohtapuolin) ja laitoin sen aamulla heti surojohtajaliiviin ja vedin sen takin päälle. Ajatus oli se että mikäli liivi pitäisi vetää niskaan tapauskohtaisesti erikseen se todennäköisesti jää auton ohjaamoon roikkumaan, mutta laittamalla sen valmiiksi päälle on varma että se olisi minun päällä siinä vaiheessa kun nousen autosta ulos.
Itse olen sitä mieltä että ensihoidossa johtajan pitää tapahtumapaikalla erottaa selvästi, mikäli sellainen on paikalla (ja periaatehan on että sellainen on hälytettynä paikalle kaikissa suuremmissa tilanteissa). Palokunnassa se toimii helposti luomalla tapahtumapaikasta yleissilmäys jolloin todennäköisesti löytää aika helposti henkilön jolla on eniten viivoja kypärässä. Olen myös huomannut että palokunnissa on yhä useammin käytössä jonkinlaiset ”Pelastustoiminnan johtaja”-liivit, ja omasta mielestäni kyseinen toimintamalli on todella hyvä.
Pidin sitten tuon HiL4-liivin koko eilisen päivän liikenteessä ollessamme, ja palaute oli puhtaasti myönteinen. Toimintatapoja on monenlaisia eri paikoissa, enkä todellakaan mene väittämään että tämä edellä mainittu tapa on kaikkein paras. Monessa paikassa ensihoidon lähdönjohtajan erottaa ainoastaan siitä että selässä lukee jotain siihen viittaavaa. Ongelma on vain siinä että kun pelastustoimen johtaja tai poliisin kenttäjohtaja saapuu paikalle esim. isossa liikenneonnettomuudessa, niin hän saattaa nähdä toistakymmentä ensihoitotyöntekijää. Mutta sen jälkeen hänen pitää kiertää niitä kaikkia kunnes löytyy mieluinen selkäteksti. Onhan radiot olemassa, mutta on kyllä todettu jo niin moneen otteeseen ettei sen varaan kannata luottaa sokeasti (väärät ryhmät, meteli, kiinni olevat kaiuttimet, huonosti tiedossa olevat radiokutsut jne).
Korostan että tämä julkinen mietiskely koskettaa lähinnä suurempia päivittäistilanteita, koska siinä vaiheessa kun siirrytään ”suro-moodiin” kaivetaan niitä liivejä esille ihan muutenkin. Mutta olisin kovin kiinnostunut kuulemaan teidän mielipiteitä/kokemuksia tästä asiasta, joko ihan kommenttikeskustelun muodossa tai sitten henkilökohtaisesti sähköpostilla.
PS. Jos teksti vaikuttaa omituiselta, niin se on luultavasti juuri niin. Se johtuu aika pitkälti kahdesta syystä: 1) viime yönä ei tullut juurikaan nukuttua ja 2) lihaskipuongelmani niska-, hartia- ja yläselkäalueilla on akutisoitunut viime päivinä, ja olen tänään aloittanut Burana-Sirdalud-kuurin...
Aina välillä nousee pintaan mukavia muistoja omasta lapsuudestani, ja edellisen kerran näin kävi niinkin äskettäin kuin eilen. Vaimoni löysi vahingossa CD-hyllystämme pari DVD-levyä jotka molemmat sisälsivät jakson verran Doctor Snugglesia (suomeksi Tohtori Sykerö). Olemme saaneet nuo joskus kauan sitten Hesburgerista jonkun aterian kylkiäisenä, ja vaikka jossain vaiheessa kyllästyimme noiden pikaruokapaikkojen leluroinaan niin nuo DVD:t olivat ehdottomasti tervetulleita. Siinä vaan kävi jostain syystä niin että nuo kapeat pahviset levykotelot sijoitettiin tosiaankin CD-hyllyyn johon ne sitten ”upposivat”.
Katselin sitten Venlan kanssa nuo pari jaksoa. Tai jos olen ihan rehellinen niin taisin kyllä nukahtaa toisen jakson puolessa välissä, koska väsytti aivan tolkuttomasti. Venla innostui kovasti Snugglesista, ja minäkin muistin hyvin kuinka innoissani minä olin niistä lapsena. Minulla on harmaa mielikuva siitä että olisin joskus innoissani piirtänyt oman Snuggles-raketin, ja että olisin innoissani etsinyt seuraavana viikonloppuna Snappertunasta isovanhempien luona osia rakennustöitä varten. Ja taisin pettyä pahasti kun en löytänyt kovasti kaipaamani puutynnyriä raketin runkoa varten. Sinänsä aika sääli, koska se olisi tietenkin ollut suomalaisen avaruusohjelman alku... ;-)
No, oli miten oli. Se oli hyvä sarja, ja oli hauska nähdä se uudestaan (vaikka niitä jaksoja on tällä hetkellä tosiaankin vain kaksi kappaletta). Lueskelin Wikipediasta enemmän tuosta sarjasta, ja siinä tuli vastaan pari pientä yllätystä. Ensimmäinen oli se että sitä tehtiin ainoastaan 13 jaksoa vaikka se olikin hyvin suosittu, ja toinen oli se että yksi lempikirjailijoistani Douglas Adams (joka on kuuluisa mm. maailmankuulusta viisiosaisesta triologiasta Linnunradan Käsikirja Liftareille) on ollut mukana käsikirjoittamassa pari jaksoa. Tiedoksi että tuota sarjaa saa kuulema nykyään DVD-boksina, ja ainakin minä ajattelin että sen voisi hankkia kotiin. Lapsille jotain laadukasta katseltavaa... :-)
Toinen asia on se, että mikään koulutus ei anna sellaisia valmiuksia että voisi toimia välittömästi hoitotasoisena sairaankuljettajana. Se vaatii työkokemusta, ja riittävän monta suoritetta kentällä. Tämän takia ihmettelen suuresti mihin ihmisten todellisuudentaju on hävinnyt kun esim. opiskelija ilmoittaa harjoittelupaikassa että ”perustason sairaankuljetus on ihan helppo nakki, ja että hanskassa on”, ja joskus jatketaan vielä ”...jos teille passaa voisin ihan tässä keskittyä näihin lääkehommiin”. What the f*ck kysyy Stende & moni muu??? Minulla kesti vuosia ennen kun tuli sellainen olo että edes perustasonhommat alkoivat olla ihan aikuisten oikeasti hanskassa. Sain ensimmäiset lääkeluvat 2000-luvun alussa ja valmistuin HUS:in hoitotason kurssilta about viisi vuotta sitten. Mutta en todellakaan mene väittämään (ja jos joskus teen niin saa potkia päähän, en vaadi tekijälle rangaistusta) että ”...v*ttu siis minähän osaan tämän, piece of cake”. Tämä on meinaan sellainen ammatti että sillä saattaa pärjätä hetken, mutta ennemmin tai myöhemmin tulee potku päähän. Ja olen vuosien aikana usein nähnyt miten suuripuheinen ei sitten pystykään lunastamaan odotuksia, ja sen jälkeen maine alalla on pilalla aika pitkäksi aikaa. Ja siinä vaiheessa kun ruvetaan puhumaan paskaa ennen kun sanotaan edes päivää, voi olla varma että kyseistä henkilöä pidetään heti, oitis ja välittömästi pellenä jolla on sekä asennevamma että ongelmia tiedostaa realiteetit. Kokenut kollega kertoi eräänä päivänä miten aikoinaan opiskelija oli marssinut aamulla ensimmäistä päivää asemalle ja avannut suunsa: ”Huomenta, minusta tulee ensihoitaja”. Jolloin työvuoro oli kylmästi häätänyt kyseisen harjoittelijan pihalle, käskenyt miettiä ”aamun avausta” uudemman kerran jonka jälkeen sopi koputtaa ovea uudestaan...
Tämä talvi on ollut huomattavasti parempi kuin edellinen, ainakin lumitilanteen kannalta. Pelti on kuitenkin taas kolissut todella kiitettävästi (jos tuota sanaa nyt voi käyttää tällaisessa tilanteessa), ja varsinkin aamuruuhkien aikaan meillä on ollut aika runsaasti kalustoa mm. Turun moottoritiellä. En tiedä mistä se johtuu mutta jos Bermudan kolmion merenpohja vetää laivoja puoleensa maapallon toisella puolella, niin Porintien ja Veikkolan välin tien laidassa olevat puut ja kallioleikkaukset tuntuvat tekevän saman henkilöautoille. Mutta vaikka lunta on vieläkin paljon, on ilmassa kuitenkin selvästi kevään tuntua. Joten tuleekohan tässä kohtapuolin hieman helpotusta noiden 200-koodien kohdalla?
